Äänettömyys.
— Mutta rupesit pahoistelemaan ja palasit takaisin.
— Niin juuri tein, rupesin pahoistelemaan ja palasin.
— Mikä pahoistelemisen aiheutti?
Äänettömyys.
Tämmöisessä tapauksessa — niitä oli ennenkin sattunut — ei rankaiseminen tullut kysymykseenkään, asia jäi silleen enkä minä päässyt käsiksi karkaamisen syihin enkä palaamiseenkaan.
Mutta jonkun viikon kuluttua satuin näkemään pihapolun vieressä rypistyneen kirjeen, johon huomioni takertui, ties mistä syystä. Oikoiltuani paperin, luin lyijykynällä kyhätyt, oikokirjoituksellisessa suhteessa aivan virheettömät rivit: Hei, hei, Lilli. Minä olen suuttunut uuteen isääni ja minä lähden maailmaan. Tule kanssani, niin meillä on oikein lystiä. Varron sinua kaksi viikkoa, ja jollet sillä ajalla näytä nokkaasi, patikoin minä yksin. Köyhiä ja tyhjiä terveisiä en viitsi lähettää. Voi hyvin ja tule terveenä tänne. Tuupeli.
Rivit luettuani muistin että Lilli oli saanut kirjeen muutamaa päivää ennen karkaamistaan. Kun osoitekirjoitus muistutti hänen siskojensa käsialaa, en tullut sitä avanneeksi, vaikka se kyllä joutui käsiin.
Seurasi toinen kuulustelu, ja se johti minut paluusalaisuudenkin perille.
— Kuka on Tuupeli? kysyin äkkiä Lilliltä, vietyäni hänet työhuoneeseni kaksinpuheluun.