Mutta tulematta oli vielä lopullinen isku, ja niin kauan kuin se oli tulematta, en minä oikein ymmärtänyt poikaa. Hän oli kuin ristiriidassa itsensä kanssa. Toisin päivin kiltti, tarkkaavainen ja huolellinen, ja sitte taas vaihteeksi tappelut, pään kallistelemiset ja huolimaton käytös. Mutta niissäkin kaikissa oli jotakin voidetta, joka vaikutti ettei niitä voinut milloinkaan ottaa täysin vakavalta kannalta. Hänen häijyyksissäänkin kuvastui jotakin hänelle aivan omituista, ja se omituinen oli useimmiten vallattoman iloisessa äänilajissa. Se oli aivan kuin orkesterisoitossa joku heikko, mutta korvaa hivelevä soolo, jonka ainoastaan musiikillisesti kehittynyt kuulee, mutta joka silti on kaiken sielu. Tämmöisen soolon opin aina löytämään Lillin elkeissä, joissa useinkin soi sekaisin monet kimeätkin torvet ja huilut.
Ja sitte hän yhtäkkiä muuttuu vakavaksi. Lilli vakavana, mietteliäänä, Lilli aatoksiin vaipuneena ja aivan kuin etäisyyksiin silmäilevänä, se oli totisesti jotakin uutta ja melkein kuin mahdotonta.
Mutta siten oli laita. Keksin vakavuuden hänessä, vaikka hän vielä koki näyttäytyä entiseltä. Hänen silmänsä olivat entisen kirkkaat, hän oli kiltti ja häijy, huolellinen ja hutilus, mutta sitteki oli hän muuttunut. Musta ja masentava ei ollut enää luontaista, se oli tekemällä tehtyä, mutta vakavuus oli toisellaista, oli kuin pojan olentoon kuuluvaa.
Monia viikkoja olivat Lillin kirkkaat silmät katsoneet minuun kysyvästi enkä minä voinut ymmärtää, mikä oli särkenyt niiden ainaisen häilyväisyyden ja epäluotettavuuden ja tehnyt niissä kuvastuvan vilkkauden niin peräti toisellaiseksi, mutta sitte hän eräänä päivänä tahallaan viivyttelihe lähteä koulusta muiden poikien kera kotiin. Välähti jo mieleeni, että jos on torpan väen kohtelu ja käytös muuttunut, semmoista oli näet joskus sattunut. Olin monien vuosien kuluessa tottunut poikien silmistä ja kasvojen ilmeistä lukemaan minkämoinen koti kullakin oli, ja minun mieleeni tunkeusi äkkiä ajatus, että ehkä on sattunut sopu särkymään.
— Onko sinulla mitään sanomista? kysyin kehoittavasti, kun Lilli vastahakoisin ja vitkallisin askelin lähenteli ovea.
— On minulla pikkusen, kuului arka vastaus.
— Käyhän tänne, kehoitin minä, astuen edellä työhuoneeseni.
— Ei minulla mitään tärkeätä ole.
Hän hymyili hauskasti ja miellyttävästi.
— Miten sinä nykyään jakselet?