— Hyvin muuten, kuului vastaus, mutta isä sattui loukkaamaan kätensä.
Mutta hän oli tapaturmavakuutuksessa.
— Entä siskosi? kysyin aimo vakavasti.
— Ne käyvät jo ylempää kansakoulua.
— Sittehän on kaikki hyvin.
— Kaikki on hyvin.
Viimeisenä vuotena ei sattunut mitään, joka ansaitsisi kertomisen. Jouluun ehtiessä oli Lillillä jo tulevaisuuden ura selvillä, ura, jonka hän äidin kanssa oli kaksin keksinyt ja joka minustakin näytti sopivalta.
Häneen nähden oli rauha maassa.
Mitään semmoisia elkeitä ei enää sattunut laitoksessa, joissa Lilli olisi mainittu osallisena, ei ainakaan rikoksen luokkaan kuuluvia. Hauskoja vehkeitä hänellä kyllä oli, mutta niitä minä salaa ihailin, vaikka minun julkisesti täytyikin nuhdella häntä niiden vuoksi sekä kehoittaa häntä olemaan järkevä j.n.e.
Monesti kysyin itseltäni, olisiko kaikki luistanut niin helposti, jollei tyttöjen kasvatuslaitoksen perustaminen olisi antanut voimakasta sysäystään. Kenpä sen tiesi! Ainakin on varma, että kysymys oli ylen arka Lillille, ja hänestä lie tuntunut aika masentavalta, kun pikku tytöt, joita hän tietenkin oli luulotellut pikku enkeleiksi, äkkiä putosivat alas katusaastaan.
Putoominen sitäpaitsi aivan kuin koski häneen, sillä hänellä itsellään oli kaksi siskoa, kaksi valkeata lintua, joihin käsittyi kaikki se, mikä oli hyvää ja kilttiä. Pikku sydän rupesi tuntemaan ahdistusta ja pelkoa omien siskojen vuoksi. Maailma näytti äkkiä hampaitansa, Lilli hätkähti ja siinä hätkähtäessä paloi hänestä pois kaikki se, mikä oli villittyä ja vierasta, ja mikä oli myllertänyt hänen elämänsä pois suunnilta.