— Eikö siinä ole kylliksi pahaa, kun laiskottelee koko vuoden.
— Ne pahat kuitataan arestilla.
— Niinpä istu sitte arestissa iltaan saakka.
Olin aivan voimaton ja aseeton häntä vastaan, ja siten kokonainen vuosi kului melkein hukkaan, tai ainakin siten ettei Jussi Pekka oppinut kymmenennestä kaikesta siitä, mitä hän olisi voinut oppia, jos olisi hiukan hikoillut ja ponnistellut.
Mutta syksyllä sattui elämän muutoksia, lampuoti muutti muille paikkakunnille, talon olot eivät ehtineet järjestyä niin pikaan, ettei olisi syntynyt järjestämätöntä lomaa, ja loma taasen koski kysymystä, minne joutuu Jussi Pekka?
Astuipa sitte eräänä iltana luokseni joku mökkiläisnaapurini, jolle jo ennenkin olin tarjonnut kaupungin poikaa.
— Minä otan mielisti sen Hokmannin, jos annetaan, virkkoi hän suoruudella, joka kaikille kunnon ihmisille on ominaista.
— Sitähän minä olen aina toivonut, että te otatte kaupungin pojan.
Seuraavana huomisena Jussi Pekka muutti uuteen kotiinsa, kului muutamia aikoja enkä minä huomannut mainittavampaa. Poika oli tapaisensa, luki väliin läksynsä, mutta oli enimmät päivät lukematta, torkkuen luokalla ja antaen mukiloida itseään, miten pikku pojat lystäsivät. Mutta eräänä aamuna pisti silmääni jokin uutukaisempi ja virkeämpi ilme, joka kehysti hänen koko olentoaan ja painoi näkymättömiin entisen vetelehtijän ja hölmön. Hänen kasvonsa olivat pestyt puhtaiksi koko alaltaan, hän oli sukinut hiuksensa huolellisesti, ja kun hän seisoi pulpetissaan ja lauloi vakavan näköisenä aamuvirttä, en ollut tuntea entistä uneliasta Jussi Pekkaa, kaikkien poikien ilopuuta.
Alkoi katekismusläksyn kuulustelu, Jussi Pekka viittasi ensimmäiseen kysymykseen, viittasi toiseen ja kolmanteen, viittasi koko tunnin, mikäli kysymykset koskivat suoranaista läksyn taitamista ja muuten kuuluivat hänen kehityskantansa piiriin.