Kummastelin itsekseni mikä poikaan oli mennyt, ja tuumailin oliko kaikki satunnaista vaiko syvempää ja kypsempää. Päästiin siitä välitunnille, niin jopa kuului tanhualta möly ja ulina. Riensin näkemään mikä sen aiheutti; ja tapasinpa Jussi Pekan punakkana ja suuttuneena löylyyttämässä pikku poikia. Nämä olivat aina maanantaisin, oltuaan päivän erossa ilopuustaan, halukkaampia ja palavampia härnäilemään.
— Kun kerran kuulitte, etten minä kärsi, ärisi Jussi Pekka härnääjilleen, joista osa kelletti tantereella, toisien suiden ollessa vinossa poruun päin.
— Kun sen kuulitte, toisti hän… ja nyt pysykää erossa, muuten…
Tehtiin sovinto, pikku pojat pitivät saadut hyvinään, Jussi Pekka oli vakava. Ja vakavuus jatkui huomissa, ylihuomissa, se jatkui jatkumataan, kun oli kerran joutunut alkuun lähtemään.
Mutta minä en päässyt tolkulle, mikä sen oli vaikuttanut. Otin hänet vihdoin kaksinpuheluun ja virkoin:
— Sepä hauskaa että kerrankin nakkasit laiskan takin yltäsi. Eikö tunnu nyt paljo lystimmältä?
— Tuntuu, vastasi hän vakavasti, nieleskelemättä ja kaulaansa venyttelemättä.
— Sinä kai jatkat tähän tapaan.
— Aikomus on jatkaa, kuului vakavasti.
— Olet ruvennut ehkä jostakin syystä tuumimaan.