— Eikä kukaan joutunut näkemään, kun kaivoit sen jälleen ylös.
— Jättäysin jälkeen sitte aamulla ja silloin otin sen hiedasta.
Tämä särki jo entiseltäänkin laihat välimme. Minun ääneni soinnusta katosi entinenkin niukka lämpö, ja Kalle Kärppä puolestaan näytti, ettei hän sitä pientäkään lämpöä ikävöinyt eikä sen perään surrut. Hän oli aivan entisellään. Itki, kun tarvittiin, valhetteli, kun tarvittiin ja piteli puoliaan vaikka koko koulua vastaan, kun tarvittiin.
Ja viidenkymmenen pennin jutun jälkeen tuli toinen, jonka seurauksena oli, että kodin ovet taasen sulkeutuivat Kallelle, ties kuinka monennen kerran. Jouduin sen jutun näkijäksi. Lämmin syysilta oli juuri hämärään painumassa. Olin kävelyllä ja näin että joku ajoi hevosen selässä aitovartta pitkin ja ajoi kovaa vauhtia. Ajaja oli Kalle Kärppä. Nousipa veräjä vastaan, piti astua alas avaamaan sitä ja sitte piti nousta jälleen selkään. Hevonen oli nuori, uljas ja levoton, ei talttunut silmänräpäykseksikään. Kalle Kärppä teki kadehdittavan notkeita ponnahduksia, noustakseen selkään, mutta uljas hevonen teki aina liikkeitä ja haaskasi niillä ponnahdukset. Tätä jatkui joku tuokio. Kuuluipa karkeita kiroussanoja ja niiden jälkeen näin jotakin, joka teki pääni kuumaksi. Kalle Kärppä sitoi varsan ohjista aitaan ja samassa näin, miten seiväs kohosi ilmaan, putosi varsan lautasille ja kohosi jälleen. Lähdin juoksemaan minkä jaloistani ennätin, huomaamatta että talostakin lähti mies juoksemaan samaan suuntaan. Kalle Kärppä oli niin raivostunut, ettei hän huomannut meitä kumpaakaan juoksijaa, ennenkuin olimme aivan lähellä. Hänen kasvojensa kettumaisesta ilmeestä ei ollut piirrettäkään jälellä, ne olivat kasvot kuin kesyttömän ja puhahtelevan kissan, kuin pikku paholaisen.
Toinen juoksija oli talon vouti. Hän oli aivan musta kasvoiltaan. Luulen että jollen olisi joutunut paikalle, olisi Kalle Kärpän käynyt huonosti. Vouti oli vainunnut että jotakin tämmöistä oli ennenkin tapahtunut ja oli sen vuoksi jäänyt nurkan taakse tähystelemään, miten hevosen viejä tehtävänsä suoritti.
— Jos minä opettajasi olisin, puhkui vouti hampaittensa välistä, niin tuosta samasta antaisin oman selkänahkasi maistaa ja antaisin yhtä monta kertaa…
Seuraavana päivänä haeskelin uutta kotia Kalle Kärpälle, kiusallinen tehtävä, sillä pojan maineet tunnettiin taloissa ja mökeissä. Muu kuin pieni kokeiluaika ei voinut tulla kysymykseenkään. Sitä keinoa olin monesti ennenkin käyttänyt ja sillä keinolla suoriuduin nytkin pälkähästä.
Näin sai kuluneeksi kolme vuotta; neljäntenä vuonna, käen kukkuessa ja lehtimetsien vihannoidessa, karkasi Kalle Kärppä eräänä sunnuntai-aamuna. Jälestä päin sain kuulla, ettei hän suotta karannut, häntä oli kaltoin kohdeltu, oli melkein orjana pidetty. Kohtelun osasin jo vähin ennakolta arvata, mutta se oli auttamaton asia. Ken pehmeän polkee jalkoihinsa, kuten Kalle Kärppä niin monesti jo oli tehnyt, joutuu lopulta kovemmalle osalle.
En ikävöinyt karkuria takaisin. Kaikesta päättäen piilottelihe hän Helsingissä. Näin kului kesä. Jos milloin muistelin Kalle Kärppää, kuvittelin häntä hyvin jaksavana veitikkana, joka kyllä osaa pitää huolen, ettei häntä hevin keksitä. Tunsin itseni oikein onnelliseksi, päästyäni kuulemasta hänen itkujaan ja valheitaan, ja tunsin että koko koulussa vallitsi toisenlainen ilma. Vaikeimmat pojat olivat ikäänkuin neuvottomia, kun oli poissa heidän etevimpänsä, joka ohjasi, johti ja teki alotteet moneen "juttuun" pelkällä silmäyksellään ja hymyilyllään. Minun oli helpompi ollakseni. Ei tarvinnut aina olla varuillaan kaikenmoisiin odottamattomuuksiin nähden. Eikä sattunut myötänään kaikenmoisia "pikku asioita", jotka jo alkoivat käydä jonkinlaiseksi juoksevaksi mieliharmiksi.
Mutta aikanaan Kalle Kärppä tuli takaisin, niin hartaasti kuin olin toivonutkin hänen ijäti pysyvän sillä tiellään. Oli myöhäinen syksy, kylmät viimat puhaltivat. Kun eräänä iltana palasin postista, seisoi portin vaiheilla joku olento. Oli melko pimeys, seisoja näytti oudolta ja kuitenkin tutulta.