— Kuka se on? kysyin minä jo kahdestikin, saamatta vastausta.
— Minähän vain… matala ääni kuului tutulta.
— Kuka minä?
— Kalle Kärppä.
— Onko sinulla mitään sanottavaa? kysyin melkein ankarasti.
— Tulin pyytämään anteeksi.
— No, käyhän tupaan.
Muuttunut oli Kalle Kärppä sitte viime näkemän. Hyötyisä vatsa oli kadonnut jäljettömiin, kasvot olivat laihat ja posket ohuet kuin tinanappi, vaatteet repaleina, toisessa jalassa oli kalossin kappale, toisessa kannaton naisen kangaskenkä, jonka antura repotti irrallaan kärkipuolesta.
— Mitä nyt oikein kuuluu?
Selkäsaunankaan uhka ei häntä pidättänyt itkemästä. Melkein neljännestunnin itki hän oikein vahvasti, mutta itkun laimentuessa elpyi hänen kasvoilleen entinen kettumainen ilme, vaikka teeskennelty katuminen häiritsi sen elävyyttä ja ehjyyttä.