— Mutta tulevana keväänä?
— Ainakin sitä seuraavana.
Aapen äänessä soi taasen se luja ja peräytymätön, joka jo kerran ennenkin oli Siskossa herättänyt kunnioitusta.
— Minun toiveeni painuvat yhä alaskäsin. Näes, äidin varat eivät mitenkään riitä, ja sitäpaitsi minä luulen…
Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja alkoi kertoa joulunaikaisesta kotimatkastaan. Ei olisi ehkä muuten joutunut lähtemään, mutta sai matkatoverin. Siten kulungit eivät kohonneet korkeammalle kuin mitä olisi kulunut täysihoitoon joulun ajalla.
Piirihyppy oli sillä välin alkanut.
— Minun tekee mieleni… etkö lähde mukaan?
Aape oli valmis.
— Aavistan että tämä on viimeinen kerta tätä lajia lystiä, enkä ainoastaan aavista, vaan tunnen.
Piiriin saavuttuaan pyörivät he useita kertoja. Kun he vihdoin hellittivät, hyökkäsi pitkä seminaarin oppilas esiin ja vei Siskon hyppyyn. Aape keksi heti, että hakkaileminen oli kysymyksessä pojan puolelta. Muuten tämä oli jo aikoja sitten suistunut herttuallisesta korkeudestaan melkein muiden tasalle. Viitatta näytti hän tavalliselta meikäläiseltä eikä hän ollut vasta kuin toisluokkalainen. Mutta seminaarilaiskeikari hän oli, joka käytöksellään, puvullaan, rilleillään ja oletetuilla näyttelijälahjoillaan oli päässyt naisten erityiseen huomioon. Aapen mieleen muistui imelä hymy, joka oli leikkinyt pitkän suupielissä, kun hän elokuun yönä kantoi laivaan sinivihreätä kirstuaan. Kiusoittelemisen halu heräsi Aapessa, hän asettui kerta toisen jälestä pitkän tielle, ja hänen ilonsa vain yltyi, kun hän huomasi miten toden kannalta tämä otti kiusanteon ja miten kipeästi tottuneesen kavaljeeriin koski, kun nimettömällä ja maineettomalla meikäläisellä näytti olevan enemmän naisonnea kuin hänellä.