Aika ehti kevääsen, valkeni huvimatkapäivän aamu. Sisko Valomäkeä ei Aape ollut kerinnyt muistelemaankaan, takertunut kun oli etukynnessä kaikkeen, mikä koski hänen omaa itseään. Yhteislauluharjoituksissa ja raamatunselityksissä oli hän joskus etäämmältä nähnyt entisen matkatoverinsa, mutta kun näkeminen ei herättänyt hänessä mitään lähentelemishalua, ja kun hän yleensä oli kuin kuollut kaikelle joutavalle huvittelemiselle, eivät he, elokuussa tapaamisen jälestä, olleet joutuneet vaihtamaan sanaakaan keskenään.
Huvimatkalla he yllättivät. Aapen silmäillessä ympärilleen ja hankkiutuessa siirtymään jonnekin syrjempään, kuului äkkiä iloinen ääni hänen lähellään. Sisko seisoi hänen edessään ja ojensi hänelle molemmat kätensä.
— Hyvää päivää monesta ajasta.
— Hyvää päivää.
— Mennään jonnekin.
He astelivat metsänrantaan, astellessa esitti Sisko lähempää tuttavuutta.
— Et ole liikkunut iki missään. Arvaan että olet lukenut ahkeraan.
— Olen, se on totta.
— Joko kohoat tänä keväänä priimukseksi?
— Enpä luule.