Kun Aape pari viikkoa sen jälestä asteli kammiotoverinsa kera kaupungin valtakatua, tuli tyttö häntä vastaan. Aape nosti komeasti lakkiaan.
— Kaunis tyttö, virkkoi toveri.
— Miten kunkin maku on.
— Mikä sen nimi on?
— Sisko Valomäki… me ollaan samasta pitäjästä.
Koko tarmollaan ja tahdonlujuudellaan iskihe Aape työhön. Toisaalta kannusti häntä kunnianhimo, joka oli ajanut hänet seminaariinkin, toisaalta jyrkkä vakaumus, että hän oli luokan etevimpiä, ehkä etevinkin, vaikka hän, ilman järkevää ja taitavaa johtoa haalittujen pohjatietojen vuoksi, oli pudonnut ultimuksen riviin. Hän ei pienimmässäkään voinut loistaa vanhoilla tiedoilla, syystä ettei hän vanhoja tietoja omannut muuta kuin nimeksi. Kaikki oli alotettava alusta, kaikki oli opittava alusta, sekä suoran viivan määritelmä että veden ja ilman aineosat.
Myöhään illoin ja aamuin aikaisin loisti kynttilän valo siinä kammiossa, jossa Aape asui. Huoletonta, iloista puhelua ei kuulunut juuri milloinkaan, joskus vain lyhyt laulun säe, ja sitte taas äänetön työ joko kirjan tai vihon ääressä. Huvittelemiset eivät tulleet kysymykseenkään. Naisoppilaat eivät tunteneet Aapea edes ulkonäöltä, miesoppilasten joukossa ei hänellä ollut ketään kiinteämpää tuttavaa, hän oli ja eli vain itseään ja tulevaisuuttaan varten.
Lukukauden keskivaiheilla hän jo alkoi nousta huomioon. Uskonnon opettaja kysyi aina Aapelta syvällisemmän omintakeista käsitystä edellyttävät kysymykset, käsitöiden ja piirustuksen opettaja keksi hänen töissään silmäänpistävän etevyyden leiman ja historian opettajakin mieltyi Aapen säntilliseen ja miehekkääsen esitystapaan, jonka jokainen lause oli selvä ja asiallinen. Lukukauden loppuun mennessä oli Aape voittanut suosijoikseen kaikki opettajat, paitsi luonnontieteiden lehtoria, joka oli voittamaton ja jäi siksi. Epäsuosion tuuli alkoi pienestä. Joku tietämättömyys, joka kovakouraisesti paljasti, miten Aapen silmät olivat olleet suletut luonnon suurelle kirjalle ja miten hän, nokka pystyssä, kuten asianomaisen opettajan sanat kuuluivat, oli kulkenut omaa suuruuttaan ja viisauttaan ihaillen, huomaamatta sitä suuruutta ja viisautta, joka kätkeytyy pieneen ja vähäpätöiseen, siitä lähti alkuun epäsuosio. Luonnontieteiden lehtori oli aina valmis ivantekoon, hänen katseensa edessä kutistui etevä oppilas omissa silmissäänkin tietolaihaksi.
Kuten odotettavissakin oli, kohosi Aape joulututkintojen jälestä luokan keskivaiheille, vaikka luonnontieteiden lehtori olikin työntänyt hänelle alemman tyydyttävän numeron. Mutta vielä oli matka priimuksen rinnalle tai paraimmassa tapauksessa hänen sijalleen huikaisevan pitkä, paljo oli vielä ponnistelemisen varaa, paljo oli iltojen jatkoja ja aamujen alkuja uhrattava työhön ennen kuin ylin sija oli voitettu.
Aape jatkoi alottamaansa tapaan, tehden herkeämättä työtä kirjojen, vihkojen ja piaanon ääressä, kaipaamatta huvituksia tai seuroja. Hän muuttui kuivakkaaksi, mutta kalvakkuus kaunisti häntä, sillä se särki liian vahvan rahvasleiman hänen kasvojensa hipiästä ja loi sijaan jotakin sivistyneemmän ja hienomman näköistä.