— En erehdy. Ehken tuumaat että koulupojan lemmet ovat yhtä liikkuvaisia kuin taivaan pilvet.
Seuraavana aamuna istui Aape jälleen kirjojen ääressä entisenä työtoukkana ja entisenä korkealle pyrkijänä. Huvimatkamuistojen oli pakko siirtyä unhotukseen muiden tärkeämpien tieltä, mutta aina kun hän sattui Antti Kuhan läheisyyteen, tunsi hän omituisen nautinnon tunteen koko olennossaan. Siinä oli sekaisin ylevämmyyttä, naurettavaa ja narrimaista. Ensimainittu kohdistui häneen itseensä, naurettava ja narrimainen jäi Antti Kuhan osaksi. Entisestä herttuasta ei ollut enää kuvaistakaan jälellä. Aape oli henkisesti kasvanut, ainakin omissa silmissään, monta mittaa sitte elokuun yön, jolloin hän kantoi laivaan isävainajalta perittyä kirstuaan ja jolloin seminaari oppilaineen kaikkineen päilyi hänen taivaansa kirkkaimpana tähtenä. Ei toki siten käsitettynä että tähti olisi menettänyt kirkkaudestaan, mutta käsitettynä siten, että hän sen tähden valossa paremmin käsitti omaa itseään, kykyään, lahjojaan, mahdollisuuksiaan.
Lukuvuositodistuksia jaettaessa kohosi Aape kokonaisen rivin, ja siten hänen sijansa tuli olemaan etevien keskivaiheilla. Matka hänestä keskukseen ja priimukseen oli yhtä pitkä.
Maantieteen, äidinkielen ja voimistelun opettajat olivat jokainen kohottaneet numeronsa joko ylempään tai alempaan sangen tyydyttävään, luonnonhistoriassa oli vain entinen alempi tyydyttävä. Tuo karvasteli Aapen luontoa siihen määrään, ettei hän tuntenut mitään iloa kohoamisensa johdosta, mutta hänen käytöksessään kohoaminen kyllä pistihe näkyviin sekä siinä tavassa, jolla hän kohteli heikompilahjaisia tovereita. Viimemainittujen joukossa esiintyi hän kuin joku korkeasti oppinut ja kun hän tutkintopäivinä liikkui kaupungissa, oli hänen astuntansa ja koko henkilönsä niin ryhdikästä, että vastaantulijat naiset katsoivat häneen jo huomattavammin.
Valkeni lomallelähtöpäivä, laiturilla oli jo aamuvarhain liikettä. Aape saapui sinivihreine kirstuineen vasta viime tingassa laivaan, jonka keula pian suuntautui etelää kohti halkomaan vilkkaasti lainehtivaa järven pintaa, köörin vyöryttäessä laiturilla: "Taas lähdenkö myrskyjä kulkemahan".
Mitään tunnelmia ei herännyt Aapen rinnassa, hän oli siksi lähellä omaa itseään ja kylmien laskelmiensa vallassa. Säveleiden vaimennuttua rupesi hän etsimään Siskoa. Kuten asianhaaroihin nähden sopi odottaakin, keksi hän tämän Antti Kuhan läheisyydessä. Viimemainittu hyräili jotakin lemmenlaulua, jossa alituiseen toistui: "Oi jos oisit mun". Hymyilevänä ja melkeinpä suurempana omaa itseään läheni Aape noita kahta ja virkkoi iloisesti, mutta samalla myrkyllisesti:
— Mistä nyt oikein tuulet käyvät?
— Eivätköhän nuo lie entisillä suunnillaan, vastasi Sisko viattoman näköisenä.
Antti Kuha herkesi hyräilemästä, mutta hän tahtoi näyttäytyä runolliselta ja tunteelliselta. Kuin omiin unelmiinsa vaipuneena huoahti hän runollisella innostuksella:
— Etelän mailta ne tulevat, siellä ne palmujen latvoja halailivat, täällä pohjolassa ne kuusia ja koivuja kosiskelevat.