— Kyllähän sitä luetaan, mutta kun on mennessä ummikko…
— Niin, se on lyhyt aika… neljä vuotta kaikkiaan… niin, niin…
Rouva ymmärsi peräytyä aikoinaan.
Seminaari, Aapen entinen korkea ihanne, oli saanut ankaran kolauksen, joka sitä painoi maata kohti aika lailla ja tuhri sen siintävät värit jokapäiväisen harmaiksi. Ei lueta mitään kirjallisuushistoriaa, toisteli Aape itsekseen katkerin mielin ja melkein hammasta syöden monena päivänä, kun Victor Hugo muistui hänen mieleensä.
Eikä opita ruotsia — pahuus vieköön.
Hänen mielensä katkeruus yhä kasvoi, sillä pikku koiruohoja viskattiin hänen nieltäväkseen tuon tuostakin eikä hän voinut eikä tahtonut antaa anteeksi viskaajille, vaikka hän alkoi selvästi tuntea, että hänen suuruutensa ei kestänytkään todellisuutta.
Joskus koki hän paeta sielutieteen ja kasvatusopin turviin, mutta nekin komeat puut kutistuivat pieniksi kääpiöiksi, kun hän sattumalta keksi pastorin kirjastossa suuria nidoksia kasvatusopillista ja sielutieteellistä kirjallisuutta, ja hän oli lukenut vain muutamia kymmeniä sivuja. Semmoisina silmänräpäyksinä kaikui Aapen korviin seminaarin johtajan jäähyväispuhe, jossa varoitettiin nuoria, toimeensa piakkoin ryhtyviä opettajakokelaita loistamasta tiedoillaan, sillä itse asiassa ne olivat tietoihin nähden samassa verrannossa kuin pisara mereen. Vasite vastapainoksi oli Aape sitte johtajan päivällisissä pitänyt huikaisevan puheensa, joka alkoi sanoilla: Inhimillisen tietopiirin avartuessa…
Nyttemmin oli tietopiirin avartaminen Aapelle välttämätöntä, jos ei hän mielinyt taantua mitättömäksi mieheksi eli semmoiseksi, jolla ei luokkahuoneen ulkopuolella ole mitään merkitystä. Tietoja, mahdollisimman paljo tietoja mahdollisimman monilta aloilta, pyöri hänen ajatuksissaan taukoamatta… ja solahtaapa nurin aita, joka hänet eroitti ympäristönsä säätyläisistä.
Lujalla tahdollaan iski Aape lukutöihin ja suoritti yliopiston professorin edessä kasvatusopintutkinnon toisen lukuvuoden kevätpuolla. Tutkintomatkalta palattuaan näytti hän suletummalta, hänen käytöksensä muuttui varmemmaksi ja jollakin tavoin kursailemattomammaksi, seuroissa vältti hän yhä huomattavammin puhua jokapäiväisistä asioista, usein huomattiin hänessä halveksimisen ilmeitä, kun keskustelu ohjautui alalle, joka ei häntä huvittanut.
Kolmantena vuonna ryhtyi hän lukemaan äidinkielen tutkintoa varten, mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen lukuhommansa ja asetteli hänet aivan uuteen asentoon ympäristöön nähden. Muuan toisen vuosiosaston poikaoppilas, jonka käytös koko ajankin oli ollut koulun pahana hapatuksena, teki raskaanpuolisen rikoksen, johtokunta kutsuttiin kokoon, Aape vaati pojan eroittamista, mutta pastori alkoi tarrata vastaan. Ensimainittu oli kyllä oikeassa, mutta hän pilasi asiansa jyrkällä esiintymisellään, kuten pojan eroittamiseen ei kenelläkään muulla kuin hänellä itsellään olisi ollut sanan sanottavaa. Asiasta väitellessä muutti pastori kantansa ja veti koko johtokunnan jälessään. Opettajatar oli koko ajan vaiennut. Kun hänen lausuntoaan vaadittiin, epäröi hän moniaan silmänräpäyksen. Oli ilmeistä että pastori oli vetänyt hänetkin puolelleen, mutta silti epäröi hän vastata.