Aapen ääni oli kursaileva ja samalla pisteliäs. Johtokunnan jäsenet istuivat kuin neuloilla, mutta opettajatar, joka työtoverinsa puolelta oli sitte viime johtokunnan kokouksen saanut kokea yhtä ja toista, ei näyttänyt olevan milläänkään; hän hymyili kaikille. Aape huomasi sen ja hän jatkoi entistä pisteliäämmin:
— Sinä tietystikin kannatat minua.
Opettajatar hymyili yhä, sanat eivät sattuneet häneen lainkaan.
— Olen kernas myöntämään, etten viime kerralla menetellyt oikeudenmukaisesti, alottihe pastori.
— Samat sanat, iski Aape keskeyttämään hillitsemättömän ivallisesti, samat sanat ja yhtä vakavasti. Minäkin tunnustan virheeni, mutta parannus ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Minä kadun viime kertaista jyrkkyyttäni, minä olen, mitä pojan rankaisemiseen tulee, aivan samalla kannalla kuin arvoisa johtokunta oli viime kerralla. Ja tämä minun kantani ei ole mikään satunnainen mielijohde eikä pälkähdys, se on kypsän harkinnan tulos, se on leveämmän ja korkeamman maailmankatsomuksen hedelmä, joka perustuu syihin, vastasyihin ja…
— Mihin syihin? keskeytti vuorostaan pastori.
— No, nähkääs, miten ihanaa ja mieltäylentävää olisi, kun me saisimme tavan takaa tilaisuuden tehdä laupeutta. Ajatelkaa että me kenties jo nousevalla viikolla keräännymme taas kokoukseen juhlallisina, mutta täynnä laupeutta. Koko maailma rupee ihailemaan meidän laupeuttamme, meidän pöytäkirjamme ovat täynnä laupeutta ja laupeuden pykäliä, ja vuoden parin jälestä me jo aivastelemmekin pelkkää laupeutta.
Pastorin korvalehdet punertuivat, mutta hän hillitsi itsensä.
— Jos päätös ei ole laupeuttava, merkittäköön pöytäkirjaan minun vastalauseeni.
Aape poistui, tehden samalla nöyrän kumarruksen, jossa kuitenkin oli olevinaan jotakin komeaa ja ruhtinaallista.