Hän nautti omasta luonteenlujuudestaan, hän melkein iloitsi että rangaistusjuttu oli rikkonut teeskennellyn ystävyyden hänen ja säätyläisten välillä, ettei hän enää maleksinut heidän seuroissaan armohymyjä nuoleksimassa. Parempi, tuhat kertaa parempi oli jyrkkä ero kuin tuommoinen kituystävyys, joka vain katkeroitti eikä milloinkaan tyydyttänyt. Jyrkän eron vallitessa voi toki pitää niskan pystyssä, tarvitsematta surra itseään kaljupäiseksi sen vuoksi, ettei ole joutunut lukemaan jonkun Victor Hugon romaaneja.
Ainoa joka häiritsi nautinnon tunnetta, oli huomio että hänen etääntymiselleen oltiin kokonaan välinpitämättömiä tai ainakin oltiin olevinaan. Kukaan ei kysynyt häneltä: miksi ette enää käy meillä? Oletteko ehkä loukkaantunut? Tai onko teillä niin kiireitä lukutöitä, jotta ei riitä aikaa?
Ei kukaan kysynyt eikä välittänyt.
Ja sitä Aape juuri tahtoi, että hänestä välitettäisiin. Hän olisi kernaimmin tahtonut jatkaa seminaaritapaansa ylimpänä miehenä, johon kaikkien silmät ovat kiintyneet, joka aina tuo päivyen mukanaan ja joka jaksaa säteillä joka suuntaan, mutta…
Tähän Aape aina pysähtyi, tähän tuntui tie loppuvan. Kun hän ajatteli, ettei se kenties enää milloinkaan lähde kulkemaan ylenevää suuntaa, katkeroittui hän silmittömästi ja koko hänen entinen tarmokkaisuutensa ja tahdonlujuutensa pukihe johonkin epämääräiseen muiden syyttämiseen ja rajattomaan uhmakkaisuuteen. Ainoastaan viimemainittu antoi hyvitystä, mutta hyvitys kävi ajan pitkään yksitoikkoiseksi. Uhmakkaisuus puuttui semmoista toimintaa, joka olisi tyydyttänyt kunnianhimon vaatimuksia. Se pani hänet seisomaan kohdallaan uhmineen ja syytöksineen eikä avannut silmän nähdä kimaltelevia tulevaisuuden näköaloja, joiden lumoon Aape oli tottunut seminaariajoiltaan saakka.
Hän koki ruveta lukemaan äidinkielen tutkintoa varten, mutta hänen tahtonsa ja tarmonsa tielle asettui voima, jota vastaan ei hän kyennyt taistelemaan, sillä hän tunsi toisin silmänräpäyksin suosivansa ja ihailevansa sitä voimaa. Se kuvasti hänet ehjänä ja onnistuneena, ja se vakuutti hänelle että kun hän riitti omalle itselleen, riitti hän muillekin.
Mutta merkitsevään asemaan piti hänen kohota.
<tb>
Kun Aape heräsi eräänä aamuna, nauroi hän ääneen. Hän muisti moniaiden naamojen äimistyneet ilmeet, kun hän eilispäivän kuntakokouksessa nousi vastustamaan kiertävän sairaanhoitajattaren palkkaamista kunnan palvelukseen. Kasvot punakkana hyökkäsi kunnanlääkäri hänen sanojensa kimppuun, kysyen eikö opettajalle itselleenkin olisi tarpeen sattuessa sairaanhoitajatar hyvinkin mieliin.
— Enpä ole tullut tänne yksityisetujani valvomaan, vastasi hän.