Päivä päivältä tunsi Aape valtansa kasvavan ja henkilönsä kohoovan päätä pitemmäksi muita, kuten se oli seminaarissakin kohonnut. Eräänä iltana poikkesi hänen luokseen tuttu isäntä kaupunginmatkalta palatessaan. Mies oli hiukan pihkassa ja hänen kielenkantansa oli notkea.
— Milloin opettaja nai? Milloin?
— Huomisen takaa. Ei ole parempaa tietoa.
— Minullapa on tieto ja hemmetin hyvä. Sanonko ma, missä opettajan käki kukkuu.
— Sanokaa.
Mies mainitsi nimen, Aape äimistyi.
— No, mitä? Eikö ole portti punainen?
— On, on, mutta…
— Ei mitään mutta, isä on sanonut minulle että jos… tuttavia ollaan, nähkääs… rippikoulutovereita… mutta tarvitseeko minun vannoa, että hän sanoi…
— Ei, ei, kyllä minä uskon.