Aape oikein huokui omaa etevyyttään ja varmuuttaan.
— Soisinpa olevani teidän sijassanne, virkkoi tyttö, panematta mitään huomiota Aapen mahdikkaille sanoille.
— Minunko sijassani?
— Niin, teidän sijassanne juuri. Oletteko ajatelleet minun osaani, onneani? Isäni kuoli häviönsä jälkeen, minulla ei ole auttajia eikä varakkaita omaisia, kuten teillä. Meitä on neljä elämän kynsissä, äiti, minä ja kaksi siskoani. Oletteko ajatellut sitä? Mitä siinä merkitsee, jos on käynytkin tyttökoulun?
Aape vaikeni.
— Kaikki katselevat jonkinlaisella halveksimisella ja epäluulolla hävinneen maakauppiaan tytärtä ja koko joukkoa, jotka onnen päivinä elivät hienosti ja nyt kituvat puutteen kynsissä. Käy ehkä niin, että minua ei auta kukaan. Se minkä äiti ansaitsee pienellä leipuriliikkeellä kahden kilpailijan puristamana, hupenee heidän kolmen elantoon. Jos ajattelen vettä tai veden poikki rakennettua siltaa, aina on yhtä valkeaa vastassa. Toisin hetkin en pidä suuresti lukua vaikka…
Konduktöörin ilmaantuminen vaunuun häiritsi keskustelun. Hän ohjasi muutaman sairaan näköisen vaimon istumaan Aapen rinnalle. Vaimo yski myötänään. Kun tytönkin rinnalle oli litistynyt istumaan joku matkustaja, täytyi puhelun sammua. Sen verran toki Aape vielä sai kuulla entisen lisäksi, että jollei matkatoveri onnistu pääsemään sisäoppilaaksi, on hänen ehkä pakko palata kotiin saman tien.
Sydänyön vaiheissa muutettiin junasta laivaan. Asemalta laivarantaan piti ajaa kyytihevosella. Aape ja tyttö astelivat rattaiden jälessä, sillä tie oli kehnoa. Molemmat olivat vaiti. Ensimainitun rintaa syyhytti miellyttävä tunne. Astella tummassa yössä tuntematonta tietä, rinnalla kouluutettu, hento tyttö, tuo kaikki vivahti enemmän unelta kuin todellisuudelta.
— Junassa näytti yö niin tummalta, mutta se ei todellisuudessa ole hetikään niin tumma, virkkoi tyttö, kun he olivat astelleet pitkän tovin äänettöminä.
— Lähempi tutustuminen muuttaa usein asian, kuului syvämielinen vastine.