— Edellämme ajaa kyyti… on kai samallaista matkuetta kuin mekin… hi-hi-hi-hi-hiii… on aivan varmaan… hi-hi-hi-hi-hiii.
Aivan aiheetta paiskautui tyttö naurutuulelle, sanaporina, heläjävän naurun säestämänä, kuului alituiseen Aapen korviin, milloin vilkkaammin, milloin hillitymmin.
— Matkueita ajaa jälessämmekin, niitä ehkä lie jo laivakin täynnä, mutta jos käy ahtaaksi, lähtään me kaksin veneellä. Te soudatte, minä pidän peräsintä. Osaattehan soutaa… hi-hi-hi-hi-hiii.
— Osaan.
— Ja kun nousee tuuli, pannaan purjeet. Minä olen tottunut purjehtija.
Syntyisin meren rannalta, nähkääs… hi-hi-hi-hi-hiii.
Nauraen saapuivat he laivarantaan.
Aimo joukko seminaariin pyrkijöitä oli jo laivassa ja lisää yhä virtasi. Pyrkijät saattoi helposti tuntea käytöksestä, niiden rohkeus ja ryhti oli kateissa, mutta vanhat seminaarin oppilaat olivat huolettoman näköisiä, ja heidän käytöstavassaan ja eleissään pilkisti jo oman arvon tunne. Muuan pitkä miesoppilas, rillit nenällä ja yllä viitta, hymyili imelästi Aapelle, kun tämä kantoi kirstuaan laivaan. Aape oli aina ajatellut herttuoita semmoiseen viittaan puettuina, ja tämä mielikuvitus loi pitkään miesoppilaaseenkin herttuamaisen udun. Aape silmäili häntä kuin jotakin korkeampaa olentoa, vaikka imelä hymyily pistelikin kipeästi hänen itsetuntoonsa.
Illan suussa saavuttiin seminaarikaupungin rantaan. Laivan laskiessa laituriin kajahti ilmoille kvartettilaulu, pitkä miesoppilas kohotteli komeasti lakkiaan laiturilla seisoville naisille, nenäliinat liehuivat, sydämmet sykkivät, silmäykset puhuivat lemmen kieltä.
Ja "Sua tervehdin" vyöryi voimakkaasti elokuun tyynessä illassa.
Aapeen, korpikylän poikaan, tuo kaikki vaikutti pyörryttävästi, vaikka hän näennäisesti pysyttelihe kylmänä. Hänen ihana unelmansa aivan kuin halaili häntä, ja unelman takana väikkyi kirkkaana tulevaisuuden tähtitaivas, johon oli kirjailtu onnea, kunniaa, nousua…