— Mitäpä jos tavataan huomenna.
Laivan laskiessa laituriin oli Aape kokonaan unhottanut matkatoverinsa; hän melkein hätkähti kuullessaan painostavan, alakuloisesti värähtävän äänen.
— Illalla, tarkoitan minä, sitte kun kohtalomme on ratkaistu.
— Missä sitä sitte…?
— Täällä, keskeytti alakuloinen ääni, kuuden jälestä.
Aape kumarsi hienostelevasti.
— Minua kiusaavat pahat aavistukset; ajattelen vain paluuta.
— Lapsellisuuksia.
Huomissa saapuivat he laiturin seutuville, tyttö näki jo kauas, että
Aapen kasvojen ilme ei ollut hyvän valkea.
— Kävikö huonosti?