— Vai niin.
— Niin aivan, ei saa töitä muuten kuntoon.
Ei suinkaan, ei.
Emäntä on tuokion vaiti, mutta hän ei saa silmiään irti pulskasta nuoresta miehestä.
Etkö sinä tule meille renkivoudiksi?
Hiski tuntee veren ajautuvan ohimoihinsa, hänen kumma riemunsa kasvaa, ja samalla aivan kuin polttaa hänen ajatuksiaan joku pelottava, väkevä, mutta silti ei hän saa evätyksi eikä myönnetyksi. Silmänräpäyksellisen taistelun kestäessä nousee Eetin, köyhän talon tyttären kuva hänen silmiinsä, hän on juuri lausumaisillaan jyrkän kieltonsa, mutta silloin emäntä virkkaa, alentaen äänensä melkein supatukseksi:
— Ei se meidän isäntä enää kauan elä.
Nuo sanat pirstoivat salaman tavoin Hiskin vastustuskyvyn. Tytön kuva pakeni hänen silmistään, hän seisoi kuin lumottuna jonkun pyörryttävän, silmiä häikäisevän mahdollisuuden edessä, joka näyttihe sitä houkuttelevammalta, mitä asiallisemmin ja järkevämmin siihen ehti perehtyä.
— Mietihän, Hiski, lausui emäntä mesisuin ja tarjosi kättä hyvästellessä.
— Sietää miettiä.