Emännän mentyä muisti hän taasen silmäillä köyhää, harmaata taloa kohti, ja jopa keksivät hänen silmänsä jonkun hulmuttelemassa tanhualla punakirjavaa liinaa. Se oli Eeti, joka antoi merkin, että päivällinen oli valmis.
Hiski lähti.
Kaksi iloista, harmaata silmää ja naurava suu kohtasi hänet portailla. Hän oli ennen katsonut niihin mielellään, nyt hän oli niitä tuskin huomaavinaankaan.
— Tänään ollaan myöhäisiä, kävi kahvivieraita… mutta mikä sinun on?…
Harmaissa silmissä kuvastui arka kummastus, suu vetäytyi vakavaksi.
— Oletko suuttunut minulle?
— Mistä minä olisin suuttunut?
Äänessä värähti kärsimättömyys, mutta se jäi tytöltä huomaamatta. Hänen silmiinsä nousi jälleen entinen ilon loiste, hän ei huomannut että Hiski vaikeni koko syöntiajan, hänen pälpättäessään tärkeitä ja joutavia.
— Hyvä, kun saadaan vahva aita Untipeltoa vastaan, jonka Ranta-Jussilan elukat ovat melkein joka kesä peitonneet puti puhtaaksi.
— Elukanko syy? Kun ei ole aitaa pahaistakaan.