Yhtä hämärä kuin tragedian synty on myöskin sen varhaisin historia. Vanhimmista tragediankirjoittajista tunnemme tuskin muuta kuin nimet, ja tietomme kreikkalaisen murhenäytelmän alalla alkavat Aiskhyloksesta, joka on tragedian varsinainen luoja ja maailmankirjallisuuden kenties suurin luova henki. Lisäämällä näyttelijäin lukumäärän kahdeksi teki hän tragedian kykeneväksi kannattamaan todellista toimintaa; koorilaulusta oheenliitettyine puheosineen, jonka hän oli ottanut vastaan edeltäjiltään, loi hän todellisen draaman.
Aiskhyloksen kotipaikka oli Eleusis, tuo pieni kaupunki kuuluisine mysteeriopyhäkköineen parin peninkulman päässä Ateenasta. Hän kuului persialaissotien sukupolveen; Marathonin taistelussa hän oli mukana ja näki veljensä kaatuvan, Salamiin ja Plataiain taisteluihin otti hän osaa. Paitsi tätä tiedämme hänen elämänvaiheistaan tuskin muuta kuin että hän teki useita matkoja Sisiliaan, Syrakusan kuninkaan Hieronin kutsumana, sekä sielläkin esitytti tragedioja. Ja siellä hän kuoli vuonna 456 Gelan kaupungissa, noin seitsenkymmenvuotiaana. Aikakirjat ovat säilyttäneet ne rivit, jotka piirrettiin hänen hautakiveensä. Ne eivät mainitse muuta kuin hänen ja hänen isänsä nimen, hänen attikalaisen syntyperänsä ja sankarillisen osanottonsa vapautussotaan. Voiko ajatella kaunopuheisempaa kuvaa aikakauden luonteesta? Miehekäs kansalaisvelvollisuuden täyttäminen oli niin Aiskhylokselle kuin hänen aikalaisilleen olennaisinta, pääasia, jonka rinnalla kaikki runoilijan mainetyöt kalpenevat.
Niistä noin 90:stä näytelmästä, jotka Aiskhylos antiikkisten tietojen mukaan sepitti, on seitsemän tragediaa säilynyt meidän päiviimme. Kreikkalaisen tragedian tuntemuksemme kannalta on tämä valikoima erittäin onnellinen. Muutamat näytelmistä kuuluvat verrattain varhaiseen kauteen Aiskhyloksen runoilijatoiminnassa, kun taas toiset palautuvat hänen myöhäiseen vanhuuteensa; hänen säilyneistä teoksistaan voimme siis tutkia tragediaa sen tärkeimpänä kehityskautena. Ja sitäpaitsi muodostaa kolme murhenäytelmää yhdenjaksoisen traagillisen trilogian, ainoan säilyneen. Saadaksemme jonkinlaisen käsityksen siitä kehityksestä, jonka tragedia Aiskhyloksen käsissä suoritti, on meidän hetkinen viivyttävä parissa hänen aikaisemmista murhenäytelmistään sekä hänen vanhuutensa suuressa mestariteoksessa.
Se Aiskhyloksen säilynyt murhenäytelmä, jota yleensä pidetään vanhimpana, on nimeltään Hiketides, »Turvanhakijat»; nimi tarkoittaa sankarittaria, Egyptin kuninkaan Danaoksen tyttäriä, jotka, välttääkseen pakko-avioliittoa serkkujensa, kuningas Aigyptoksen poikien kanssa, vainottuina pakenevat Argokseen Kreikanmaalle ja etsivät sieltä turvaa. Tässä näytelmässä omistamme siis maailmankirjallisuuden vanhimman tragedian, ja se vaikuttaakin erittäin vanhanaikaiselta. Koko toiminta on yksinkertaisesti siinä, että pelästyneet Danaidit merenrannalla Argoksen edustalla rukoilevat maan kuninkaalta apua ja suojaa, ja että tämä hiukan epäröityään suostuu heidän pyyntöönsä; kappaleen draamallisen huippukohdan muodostaa kohtaus, jossa egyptiläinen airut esiintyy ja turhaan vaatii neitseitten luovuttamista. Toinen vanhanaikainen piirre on koorin vallitseva osa: tragedian noin tuhannesta säerivistä on enemmän kuin puolet pantu koorin suuhun, ja koori — pakenevat Danaidit — ei ole ainoastaan toimiva henkilö, vaan suorastaan kappaleen päähenkilö. Tämä tragedia, joka muuten ei ole itsenäinen draama, vaan trilogian ensimäinen osa, on siis luonteeltaan lähinnä lyyrillinen runoteos, eräänlainen kantaatti, ja aivan erikoinen, vanhanaikaisen kaunis on se lyriikka, joka kaikuu Danaidikoorin hurskaista ja sydämellisistä lauluista, joissa pelko ja neitseellinen arkuus on perussävelenä. Voi hyvin kuvitella »Turvanhakijoita» esitettyinä itse orkhestralla, ilman minkäänlaisia taustakoristeita.
Toinen Aiskhyloksen tragedia, joka tekee melkein yhtä vanhanaikaisen vaikutuksen, on nimeltään Persai, »Persialaiset»; se muodosti keskiosan erästä trilogiaa. Tämä murhenäytelmä ylistää Salamiin taistelua ja esitettiin vuonna 472. Mies, joka khoregina kustansi esityksen, ei ollut vähempi kuin Perikles; tässä siis Ateenan suurin runoilija ja sen aikaa myöten suurin valtiomies yhdessä pystyttivät runollisen muistomerkin eräälle vapaustaistelun suuria voittoja.
Tragediaa ei ole suotta käännetty sanalla murhenäytelmä: tragedia ei voinut olla riemun ilmaisuna, ja niinpä tämä draama kuvaakin enemmän persialaisten tappiota kuin kreikkalaisten voittoa. Siksipä onkin näyttämö asetettu persialaisvaltakunnan pääkaupunkiin. Koori — valtakunnan iäkkäät raatiherrat, kuningasvainajan uskotut — ilmaisee lauluissaan synkkiä aavistuksia nuoren Xerxes kuninkaan Kreikan retken johdosta, ja pahaenteinen tunnelma kohoaa yhä, kun leskikuningatar Atossa esiintyy ja kertoo pahat unensa. Äkkiä syöksyy sanantuoja näyttämölle ja antaa draamallisen kuvauksen Persian laivaston musertavasta tappiosta Salamis-saaren edustalla. Koon puhkeaa valituslauluihin, ja kuningatar manaa esiin Dareioksen hengen; tämä ilmestyy ja puheissaan pitää tapahtumaa seurauksena pojan rikollisesta ylimielisyydestä sekä ennustaa uusia onnettomuuksia. Lopuksi saapuu Xerxes itse, ja tragedia päättyy valittavaan vuorolauluun koorin ja onnettoman kuninkaan välillä.
Draamallisessa suhteessa merkitsee »Persialaiset» ratkaisevaa edistysaskelta »Turvanhakijoista». Jo alusta saakka luovat koorin aavistukset ja kuningattaren pahaenteiset unet raskaan ukkosilmatunnelman, jonka painostus yltyy joka kohtaukselta, kunnes se lopuksi purkautuu sanantuojan kertomukseen onnettomuudesta ja murtuneen kuninkaan kotiintuloon.
Se valtava trilogia, jonka Aiskhylos esitytti pari vuotta ennen kuolemaansa, käy tavallisesti Oresteian (Oresteia) nimellä, koska Orestes on päähenkilö kahdessa tragediassa. Sarjan ensimäisen murhenäytelmän nimi on Agamemnon, toisen Khoephoroi, s.o. »Hautauhrin tuojat» tai »Hautauhri», »Uhri haudalla», niinkuin nimi usein käännetään; trilogian loppunäytelmän nimi on Eumenides, »Eumenidit».
Atridien verinen sukuhistoria, jolle Aiskhylos rakensi Oresteiansa, oli sisällöltään suunnilleen seuraava. Atreus, Argoksen kuningas, karkoitti veljensä Thyesteen, koska tämä oli vietellyt hänen puolisonsa ja vaati valtaistuinta itselleen. Myöhemmin tapahtui näennäinen sovinto, ja Thyestes palasi Argokseen. Mutta Atreus hautoi kostoa: annettuaan salaa surmata kaikki veljensä pojat paitsi yhtä hän kutsui Thyesteen pitoihin ja antoi hänen syödä omien lastensa lihaa. Silloin kirosi Thyestes koko sen suvun, johon hän kuului, ja lähti sitten taas synnyinmaastaan. Jo seuraavassa sukupolvessa näkyivät kirouksen seuraukset. Atreuksen pojat Agamemnon ja Menelaos naivat kaksi sisarusta, kaunista mutta uskotonta naista, Helenan ja Klytaimestran. Edellinen, Menelaoksen puoliso, aiheuttaa Troian sodan; jälkimäinen menee naimisiin Agamemnonin kanssa, jonka perheessä kirouksen vaikutus niinikään alkaa pian tuntua. Matkalla Troiaan uhraa Agamemnon tyttärensä Iphigeneian lepyttääkseen Artemiin ja hankkiakseen laivastolle suotuisan tuulen. Kotona antautuu Klytaimestra rikolliseen suhteeseen Aigisthoksen kanssa, ainoan Thyesteen pojan, jonka Atreus oli säästänyt. Kun Agamemnon sitten palaa sotaretkeltä, murhaa Aigisthos hänet, mutta hänen poikansa Orestes kostaa isänsä kuoleman ja surmaa vuorostaan Aigisthoksen.
Sellainen oli vanha taru pääkohdissaan. Aiskhylos on kuitenkin muuttanut aihetta, antanut sille syvemmän ja kauhistuttavamman tragiikan; hän antaa Klytaimestran omalla kädellään surmata puolisonsa, ja silloin suuntautuukin kosto häneen. Eepillisessä sadussa ei Orestes ollut traagillinen henkilö, mutta Aiskhylos vetää hänen päälleen pimeimmän tragiikan, mitä elämä voi sisältää: kun Orestes täyttää verilain käskyn ja kostaa isänsä kuoleman, tekee hän itsensä vikapääksi rikokseen, jota kaikkina aikoina on katsottu pelottavimmaksi kaikista — äidinmurhaan.