»Agamemnon» alkaa vartijan yksinpuhelulla; Åtridien kuninkaanlinnan katolta Argoksessa tähystää hän sitä yöllistä tulimerkkiä, joka vuorenhuipulta vuorenhuipulle on tuova sanoman Troian kukistumisesta. Läheisellä kukkulalla leimahtaa äkkiä valkea, ja vartija rientää linnaan ilosanomaa viemään. Koori, Argoksen vanhoja miehiä, saapuu nyt näyttämölle, ja sen laulaessa astuu Klytaimestra linnasta ja sytyttää uhrivalkeita alttareille talon edustalla. Saatuaan tiedon uutisesta virittää koori laulun, joka alkaa voittohymninä, mutta loppuu ihmetykseen ja epäilyyn, mietelmiin syyllisyydestä ja vastuusta. Tämän tunnelman vaihtuminen ikäänkuin havainnollistuttaa ajan kulkua, ja suuri onkin se ajanjakso, jonka ajatellaan mahtuvan lauluun: kun se on vaiennut, ilmoittaa sanantuoja, että Agamemnon lähestyy.
Ja sitten kuningas saapuu näyttämölle, ympärillään sotilaita, voittomerkkejä ja vankeja, niiden joukossa Priamoksen kaunis tytär Kassandra, ja Klytaimestran tervehtimänä hän astuu isiensä linnaan. Vangittu troiatar jää näyttämölle. Hän on tietäjänainen; hänen tehtävänsä on valmistaa kooria tapahtuvaan verityöhön ja asettaa teko oikeaan yhteyteensä sen kirouksen kanssa, joka aina Atreuksen rikoksesta asti on painanut Argoksen kuninkaanlinnaa. Kaikki linnan hirvittävät muistot saavat ilmauksensa hänen hämärissä tietäjän-sanoissaan; se, mitä on tulossa, paljastuu hänen haltioituneelle kaukonäköisyydelleen. Vihdoin hänkin menee linnaan, vielä kynnyksellä vavahtaen niitä verihöyryjä ja sitä ruumiinhajua, jota hänen tietäjävaistonsa tuntee tulvahtavan vastaan. Hetkinen sietämätöntä jännitystä; sitten kuuluu Agamemnonin kuolinhuuto, ovet aukeavat, ja näkyviin tulee kuninkaan ja Kassandran ruumiit. Ja Klytaimestra itse astuu kooria kohti, julistaa riemuiten tekonsa, kuvaa kylmäverisesti itse murhakohtausta, pelottavana rikollisessa suuruudessaan; tämä oli korvaus Iphigeneian uhrikuolemasta!
Sarjan toinen osa,. »Hautauhri», tapahtuu samalla paikalla kuin edellinen, Argoksen kuninkaanlinnan edustalla, mutta siellä näkyy nyt hautakumpu, Agamemnonin hauta. Orestes, jonka Klytaimestra oli lähettänyt pois isän kotiintulon ajaksi, seisoo uskollisen ystävänsä Pyladeen kanssa haudalla ja toimittaa uhria, kun lähestyy kulkue mustapukuisia naisia; hänen sisarensa Elektra siinä koorin — talon palvelijatarten — kanssa tuo uhrilahjoja haudalle. Nuoret miehet piiloutuvat, mutta hiuskiehkura haudalla ja jäljet ilmaisevat Oresteen läsnäolon, ja järkyttävässä kohtauksessa ilmaisee hän itsensä sisarelle. Delphoin oraakkelin käskystä hän on tullut kostamaan isänsä kuolemaa, ja sisarukset tekevät murhasuunnitelman. Valepuvussa kolkuttavat nuorukaiset palatsin portille ilmoittaen tuovansa sanaa Oresteen kuolemasta. Sisällä linnassa surmaa Orestes ensin Aigisthoksen ja sitten Klytaimestran. Loppukohtaus muodostaa täydellisen vastineen edellisen tragedian lopulle: samoin kuin kuningatar siinä seisoo Agamemnonin ja hänen jalkavaimonsa ruumiitten ääressä, on tässä Orestes äitinsä ja hänen rakastajansa ruumiitten ääressä, kylmästi ja pilkallisesti herjaten vainajia. Mutta kun hän seisoo siinä, tapahtuu hänessä vähitellen muutos. Hän tuntee järkensä olevan pimenemässä, kauhunäyt ahdistavat hänen hämmentynyttä mielikuvitustaan. Hän näkee Erinyit, verikoston taipumattomat jumalattaret, mustine vaippoineen, kyykäärmeitä hiuksissa, ja kauhun vallassa hän syöksyy pois.
Nykyaikaiselle lukijalle on Oresteen henkinen sortuminen tyydyttävä päätös Atridein perhedraamaan. Meistä näyttää ristiriita ratkaisemattomalta: verikoston laki pakottaa Oresteen surmaamaan äitinsä, ja tunnonvaivat tuosta hirvittävästä rikoksesta syöksevät hänet mielenvikaan. Mutta tähän ei Aiskhylos voinut tyytyä. Hänen täytyy sovinnon tietä ratkaista ristiriita Apollonin ja Erinyitten välillä, Apollonin, joka edustaa verikoston periaatetta, ajaa Oresteen äidinmurhaan ja ottaa hänet suojiinsa, ja Erinyitten, jotka pitävät murhatun äidin puolta ja vaativat kostoa. Tätä kiistaa ja sen ratkaisua käsittelee kolmas tragedia, »Eumenidit», jossa Orestes joutuu olemaan sen taistelun tahdottomana esineenä, jota nyt jumalvoimat käyvät keskenään, Klytaimestran haamun yllyttäminä ajavat Erinyit Orestesta takaa. Tämä pakenee Ateenaan, jossa hänet asetetaan Athena-jumalattaren vastaperustetun tuomioistuimen eteen, Erinyit syyttäjinä ja Apollon puolustajana; pitkien neuvottelujen jälkeen vapauttaa hänet jumalattaren oma ääni, joka ratkaisee asian. Erinyit raivoavat, mutta Athena lepyttää heidät. Hän lahjoittaa heille pyhäkön Ateenassa, ja verenjanoisista kostottarista muuttuvat Erinyit nyt Eumenideiksi, »armollisiksi», »suopeiksi» jumalattariksi. Että tuomioistuimessa vapauttavat ja tuomitsevat äänet lankeavat tasan, näyttää tavallaan tehostavan sisäisen ristiriidan ratkaisemattomuutta. Mutta Athena edustaa ylevämpää siveysoppia, alkuperäinen verilaki joutuu korkeamman oikeuden alaiseksi, yksityisen kosto väistyy yhteiskunnan oikeudenkäytön tieltä.
Aiskhyloksen dramatiikkaa sanotaan usein kohtalotragiikaksi, mutta fatalisti tavallisessa merkityksessä ei Aiskhylos ole. Kohtalokäsite — moira, ananke — ilmaisee hänen teoksissaan lähinnä välttämättömyyttä siinä mikä tapahtuu, tunnetta siitä että jokainen suuri ja kohtalokas tapaus on ehdoton seuraus aikaisemmin sattuneista tapauksista. Kohtalo merkitsee niinmuodoin usein sitä tilannetta, jonka ovat luoneet ihmiselle hänen omansa ja toisten teot ja jota vastaan on turha ponnistella. Tavallisimpia muotoja, joissa tämä kohtalo ilmenee Aiskhyloksella, on sukukirouksen perinnöllisyys, rikollisten taipumusten siirtyminen sukupolvesta toiseen, rikoksen kyky synnyttää uusia rikoksia. Vanhempain syyllisyys painaa myöskin lapsia, veri huutaa verta.
Toinen Aiskhyloksen murhenäytelmän kantava ajatus on tuo vanha helleeniläinen käsitys jumalattomasta ylimielisyydestä, rikollisesta uhmasta — hybris —: joka saa ihmisen unohtamaan asemansa ja pyrkimään korkeammalle kuin sallittu on, mutta joka erehtymättä, ennemmin tai myöhemmin, tuo mukanaan rangaistusta ja kostoa. Jokainen voiman ja menestyksen ylimittaisuus sisältää vaaran; se ei uhmaa ainoastaan ihmisiä, vaan myös jumalia. »Persialaisissa» esitetään mahtavan vihollisvallan perikato seurauksena Xerxeen rikollisesta ylimielisyydestä. »Agamemnonissa» näyttelee sukukirous suurta osaa, mutta sen ohella kuninkaan ylimielisyys. Kun hän kotiin palatessaan antaa kunnioittaa itseään tavalla, joka ei sovi kuolevaiselle ihmiselle, kun hän Klytaimestran viettelemänä astuu purppuralle, joka on varattu vain jumalille, on tässä vertauskuva, joka sallii meidän katsoa tämän tragedian sisimpään tarkoitukseen. Useissa Aiskhyloksen koorilauluissa kaikuu puhtaasti monoteistinen sävel, ja yleensä antaa hänen maailmankatsomukselleen leiman usko jumalalliseen oikeuteen, maailman ja ihmiskunnan kehitykseen kohti korkeampaa moraalia ja korkeampaa kulttuuria.
Kaikessa on Aiskhylos runouden jättiläinen. Hän on yli-inhimillisten luonteinen luoja, ja hänen kielensäkin on valtavampaa ja väkivaltaisempaa kuin tavallinen runokieli. Hänen mestariteoksensa saivat aikaisemmat draamalliset kokeet häipymään unhoon, ja kaikelle dramatiikalle, joka myöhemmin on nähnyt päivänvalon, tuli niillä olemaan ohjeita-antava merkitys.
III. Sophokleen elämä ja toiminta.
Kun Aiskhylos jo oli seppelöity ja vanhentuva runoilija, tapahtui kerran että 30 vuotta nuorempi kilpailija voitti hänet. Ja antiikkinen perimätieto kertoo että kiihtymys teatterissa oli tällöin ollut niin suuri, vastakohta vanhan ja nuoren kannattajien välillä niin ankara, että palkintotuomareita ei voitu asettaa totutulla tavalla, vaan ratkaisu jätettiin Kimonille ja toisille sotapäälliköille, jotka juuri silloin olivat palanneet voitokkaalta sotaretkeltä. Tämä nuori mies, oppilas, joka oli kasvamaisillaan mestaria pitemmäksi, oli Sophokles, Sophilloksen poika.
Tiedot Sophokleen syntymävuodesta horjuvat 497 a 495 välillä. Hän syntyi aivan lähellä Ateenaa, pienessä Zolonos Hippioksen kylässä, jota hän eräässä tragediassaan on niin kauniisti ylistänyt. »Valkohohteiseksi» voi Kolonos-kukkulaa vieläkin nimittää maan ja kallioperän valkean värin vuoksi, mutta meidän päivinämme se on autio ja alaston, huipullaan kahden rinnakkain lepäävän muinaistutkijan, saksalaisen ja ranskalaisen, valkeat hautapatsaat; satakielten kotipaikkaa, laakerilehtoja, oliivi- ja viinitarhoja, etsii lähimmästä ympäristöstä nyt turhaan. Mutta vähän etelämpänä Kolonos-alueella, suunnilleen siinä missä Platonin Akatemia sijaitsi, kostuttavat Kephisoksen vedet vielä tänään laajoja ja ikivanhoja oliivi-istutuksia, joitten holvien alla kevään kukat puhkeavat ja maa suviseen aikaan loistaa unikoista punaisenaan. Ja ryhmyisten runkojen ja hopeahohtoisten lehvistöjen takana kohoaa temppelivuori pyhäkköineen — verraton näky, vallitseva piirre maisemassa, jota ei Sophokleskaan unohda panna merkille.