Isältään, joka oli rikas teollisuuden harjoittaja, luultavasti asetehtaiden omistaja, sai Sophokles parhaan kasvatuksen, mitä siihen aikaan oli tarjolla. Hänen kehityksensä oli tyypillinen nuorelle yläluokan ateenalaiselle. Hän luki ahkerasti suuria kreikkalaisia runoilijoita ja sai soitannossa opetusta eräältä ajan kuuluisimmalta musiikkimieheltä; hän kykeni myöskin säveltämään musiikin koorilauluihinsa, ja kerrotaan että hän mielellään itse esiintyi sellaisissa osissa, joitten musikaalinen puoli oli vaativa. Tämän henkisen kasvatuksen ohella kävi huolellinen ruumiin kehitys; samoin kuin soitannollisissa kilpailuissa saavutti hän voittoseppeleen myöskin urheiluleikeissä. Perimätiedon mukaan juuri 15—16 vuotias Sophokles alastomana, lyyry kädessä, johti poikakooria, joka esiintyi Salamiin voiton kunniaksi, ja myöhemmin hän esiintyi eräässä omassa draamassaan palloalyövänä Nausikaana. Hevosiin ja hevosurheiluun näyttää hän voimakkaasti kiintyneen; hänen kotiseutunsa, joka ei suotta kantanut lisänimeä Hippios, oli tunnettu hevoshoidostaan. Kuten Aiskhylos näkyy silmissämme hopliittina, raskasaseisena Marathon-urhona, kuvittelemme Sophoklesta sitävastoin kernaasti ratsumiehen haahmossa.

Mutta mitä kaikkea sisältääkään se seikka, että Aiskhylos oli mukana taistelemassa Marathonin luona ja että Sophokles nuorena poikana otti osaa Salamiin voiton juhlimiseen? Edellinen oli mukana suuressa taistelussa, joka laski perustuksen Ateenan kukoistukselle, ja hänen tragedioissaan kuuleekin kaiun sodan pauhusta. Jälkimäinen oli nuorempaa sukupolvea, jolle persialaissodat olivat sankarillinen lapsuusmuisto, sukupolvea, joka säästyi vaivasta ja vaarasta, mutta sai olla mukana korjaamassa voiton hedelmiä. Sophokleen miehuusikä sattui attikalaisen kulttuurin suuruudenaikaan, jolloin Ateenasta tuli mahtavan merivaltaliiton pääkaupunki, Kreikan valtiollisen ja taloudellisen elämän keskipiste, ja samalla kreikkalaisen sivistyksen keskus. Se oli aika, jolloin Kimon ja Perikles ohjasivat Ateenan vaiheita, jolloin Iktinos rakensi Parthenonin ja Pheidias koristi sen veistoksillaan.

Uskottavat tiedot Sophokleen elämästä ovat hyvin niukat ja tarjoavat vähän ainehistoa »elämäkerralle». Sen tiedämme, että hän ei kieltäytynyt suorittamasta kansalaisvelvollisuuksiaan. Kerran hän toimi liiton rahastonhoitajana, ja kaksi kertaa hän täytti strategin, sotapäällikön, paikan; tässä asemassaan hän otti osaa sotaan Samosta vastaan, ja kerrotaan että »Antigone» oli se ansio, joka silloin hankki hänelle sotapäällikön valtuudet! Vielä elämänsä lopulla valittiin hänet kriitillisenä ajankohtana jäseneksi siihen kymmenen miehen neuvostoon, jolle uskottiin valtion korkein johto. Hän ei kuitenkaan näytä erityisesti kiinnittäneen mieltään näihin julkisiin tehtäviin eikä kunnostautuneen niiden suorituksessa: poliitikkona — niin kuuluu eräs senaikuinen arvostelu — hän ei ollut erikoisen taitava eikä tarmokas, tavallinen hyvä Ateenan kansalainen vain.

Uskonnollisiin menoihin oli Sophokleen suhde läheinen. Pappina hän palveli Amynosta, erästä lääketaidon jumalaa, jonka pyhäkkö oli Akropolis-kukkulan juurella, ja tässä asemassaan hän jollakin tavoin otti vastaan Asklepioksen, kun tämän kultti tuotiin Epidauroksesta Ateenaan; siitä hyvästä palveltiin häntä itseään kuolemansa jälkeen vuotuisilla juhlilla ja uhreilla Dexion »Vastaanottaja» nimisenä sankarina. Erääseen toiseenkin kulttiin oli hän läheisissä suhteissa, ja hän perusti »Muusain Thiasoksen», Runotarten seuran eli veljeskunnan.

Sophokleen ystävyyssuhteista tunnemme yhden: hän oli historioitsija Herodotoksen ystävä. Meille on säilynyt ensimäinen rivi elegiasta, jonka hän on kirjoittanut tälle, ja hänen tragedioissaan on luultu huomattavan vaikutuksia tämän historiateoksista. Hänen perhesuhteistaan omistamme muutamia antiikkisia tiedonantoja — osittain aika räikeäsisältöisiä — jotka eivät kuitenkaan ole uskomisen arvoisia; kaikesta päättäen ne ovat peräisin epäkunnioittavista ja karkeista sepitelmistä, joilla attikalaisen komedian oli tapana koristella suurten runoilijain elämäkertoja. Sen, mitä varmasti tiedämme hänen yksityiselämästään, voi lausua parilla sanalla. Sophokles oli naimisissa, ja hänen vaimonsa nimi oli Nikostrate; hänen poikansa lophon ja pojanpoikansa Sophokles nuorempi toimivat molemmat traagillisina runoilijoina. Jos — niinkuin muutamat kaskut tietävät — vakavat perheriidat olisivat synkentäneet hänen elämänsä iltaa, olisi kai se jälkimaininta, jonka hän sai samanaikuisilta runoilijoilta, kuulunut toisin; silloin kai huvinäytelmänkirjoittaja Phrynikos ei muutamissa säilyneissä riveissä olisi ylistänyt hänen samentumattoman onnellista elämäänsä.

Kaikista Attikan runoilijoista oli Sophokles attikalaisin. Ei ainoastaan siinä mielessä, että hänen personallisuutensa ja runoutensa kuvastaa attikalaista luonnetta niin kirkkaasti ja sekoittamattomasti, vaan myös siinä, että hän oli kiintynyt syntymäkaupunkiinsa lujemmilla siteillä kuin kenties kukaan muu. Kun Aiskhylos ja Euripides usein noudattivat vieraitten hallitsijain kutsua ja oleskelivat pitkiä aikoja ulkomaalaisissa ruhtinashoveissa — he kuolivatkin molemmat vieraalla maalla — ei Sophokles vapaaehtoisesti poistunut Ateenasta; vain kansalaisvelvollisuuden kutsuessa astui hän kotimaansa rajan yli. Ja erikoisesti hän oli mieltynyt aiheisiin attikalaisesta paikallistarustosta.

Antiikin yksimielisen todistuksen mukaan oli Sophokles harvinaisen sopusointuinen ja onnellinen luonne. Hän ei ollut mikään erakko, hän ei kuulunut niihin runoilijoihin, jotka vetäytyvät syrjään maailmasta ja ankarassa eristäytymisessä rakentelevat teoksiaan. Päinvastoin hän oli seuraelämän ja seurailon ystävä, eikä hän ollut vieras millekään antiikin elämännautinnolle, ei edes niille, joita meidän aikamme on vaikea ymmärtää ja antaa anteeksi. Hänen olemuksessaan — niin kertoo nimetön antiikkinen elämäkerta — oli sellainen viehätys, että kaikki rakastivat häntä ja kaikkialla. Eläen onnen ja menestyksen päivänpaisteessa ei hän koskaan oppinut tuntemaan kateutta eikä katkeruutta toisia kohtaan. Runotarten lemmikki, yleisön seppelöity suosikki, kaunis ja voimakas, hieno ja henkevä — sellaisena on Sophokles meille todella terveen ja sopusointuisen ihmisyyden ihanne. Ja sellaisena kohtaa hän meitä myöskin ihannoidussa antiikkisessa veistoksessa, joka nähtävästi on sen pronssipatsaan jäljennös, joka lähes sata vuotta runoilijan kuoleman jälkeen pystytettiin Ateenan Dionysosteatteriin. Siinä näemme miehen ikänsä täydessä kypsyydessä. Vartalo on kookas ja jalorakenteinen, kasvonpiirteet kauniit ja sielukkaat, samalla kertaa vakavat ja lempeät, katse syvä ja levollinen, hiukset ja parta kiharat ja hyvinhoidetut. Koko olemuksesta henkii se ominaisuus, jota kreikkalaiset kutsuivat nimellä sophrosyne: kohtuullisuus, itsehillintä, kaikkien ruumiin ja sielun kykyjen kultainen tasapaino.

Sophokles eli jumalten lemmikkinä, ja jumalten lemmikkinä hän kuoli. Loppuun saakka kestivät hänen sielunkykynsä murtumattomina, hänen luomisvoimansa heikentymättömänä; 90-vuotiaana hän erkani elämästä, vuonna 406, vähän ennen isiensä kaupungin lopullista kukistumista. Hänen kuolemansa oli keveä ja tuskaton, ja kotiseudun mullassa sai hän hautansa, jonka äärellä häntä palveltiin vuotuisin uhrein sankarina, puolijumalana.

* * * * *

Jos Aiskhylos on luonut kreikkalaisen tragedian, on se Sophokleen kautta saavuttanut teknillisen täydellisyytensä. Tärkein tämän teknillisistä uudistuksista oli epäilemättä se, että hän ratkaisevasti vapautti tragediat niiden sisäisestä yhtenäisyydestä trilogiassa. Aikaisemminhan oli ollut tavallista että ne kolme tragediaa, joilla jokainen runoilija kilpaili palkinnosta, muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden. Murhenäytelmää sellaista kuin Aiskhyloksen »Prometheus» voimme ymmärtää ainoastaan mikäli tunnemme kappaletta, joka seuraa sitä ja muodostaa sille jatkon, ja Oresteiassahan meillä on täydellinen trilogia, jossa eri murhenäytelmät tuntuvat näytöksiltä jättiläistragediassa. Tästä periaatteesta Sophokles luopui. Emme tiedä, että hän olisi kirjoittanut ainoatakaan yhtenäistä trilogiaa, ja hänen säilyneissä murhenäytelmissään on yksinomaan vapaan tragedian leima, ne muodostavat kukin erikseen päättyneen ja pyöristetyn kokonaisuuden. Tämä pitää paikkansa myöskin molempiin Oidipus-draamoihin nähden, jotka kuitenkin käsittelevät samaa tarua, saman ihmisen kohtaloita; ne ovat runoillut kukin erikseen, toisistaan riippumatta, ja esitetyt eri aikoina.