— Aivan totta, ystäväni. Ja koska se ei ole hänen kaltaistaan, niin ei hänen tarvitsisi liikahtaa paikoiltaan, sillä hän ei näe kylässä enempää kuin kotonakaan.
— Mutta oletko nytkään oikeudenmukainen, hänhän kirjoittaa, että siellä on sieviä pikku puutarhoja?
— Sieviä pikku puutarhoja, niin, — matki ukko suurella taitavuudella eukkonsa herkkää puhetta. —. Sepä tosiaankin ansaitsee mainitsemista. Mutta lukekaamme loppuun:
… "Ja miten hauskaa ja turvallista onkin tuntea olevansa näin yksin itsensä kanssa"… — Vai niin, sekö on hauskaa ja turvallista!… "Sitten olen käyttänyt aikaani katsellakseni täällä lähistöllä olevia nähtävyyksiä. Tarkoitan etusijassa Visingsötä, sen aikakauden elävää muistomerkkiä, jolloin aatelismiehellä oli laajempi valta kuin monella entisajan pikkukuninkaalla, ja sitten manterella vastapäisellä kallionkielekkeellä olevaa Brahe-rakennusta, tuota vanhaa kummitusta, joka melkein lahoavassa kaavussaan kenties vielä kestää vuosisatoja ennen hautaansa vajoamista.
Matkustan nyt nauttimaan Vetterin ympäristöistä. Enemmän toiste — nyt vain ehdin vakuuttaa olevani edelleen isän ja äidin altis
Karl August."
— No, saitko tietää mitään? — kysyi ruukinpatruuna, äänessään hieman ivallinen sävy. — Saitko tietää, miten hän voi, mitä hän tekee, millaisia tuttavuuksia hän on hankkinut tai pikemmin karttanut? Eikö tämä ole aivan samaa kuin emme olisi saaneet kirjettä ollenkaan!
— Ei suinkaan, ystäväni, sehän oli rakas pikku kirje! — tuumi rouva. —
Anna se minulle, jotta yksikseni jäätyäni saan sen lukea.
— Ylen mielelläni. Mutta tiedän kyllä, että hän olisi löytänyt parempiakin aiheita. Sillä vaikka Grenna onkin pieni kaupunki, niin se harjoittaa kuitenkin melkoista karjakauppaa, ja minä olisin halunnut kuulla yhtä ja toista siitä!
Jo kahdeksan päivän kuluttua saapui uusi, Hjo'ssa päivätty, jonkun verran pitempi kirje.