Kun ruukinpatruuna ei ollut sisällä kirjeen saapuessa, avasi Agneta-rouva sen ja luki iltahämyssä seuraavat rakkaalta pojaltaan saapuneet rivit:
"Taasen kirjoitan, ja nyt pienoisesta länsigötalaisesta Hjo'n kaupungista, joka uittelee jalkojaan Vetterin kirkkaassa lähteessä, mutta jolla ei ole niin erikoista asemaa kuin Grennalla. Senkin ympärillä on luonto kuitenkin mitä kaunein. Eräs seikka minulla on kuitenkin Hjo'ta vastaan: kiusallinen hieta kaduilla, jotka eivät tiedä mitään kiveämisestä. [Tästä on tehtävä sama huomautus kuin Grennasta. Ajatelkaammepa vain meidän aikamme monivuotista edistystä, kun teollisuudella on siivet ja rautatiet kulkevat halki vuorten ja laaksojen. Tekijä.] Täälläkään en tunne yhtään ihmistä; mutta kaikkein kasvoilla, jotka kohtaan, on suopean hyväntahtoisuuden ilme. Ne näyttävät siltä kuin tahtoisivat sanoa: Älä kulje kuin mikäkin erakko; vaan kysy, niin annamme sinulle vastauksen! Mutta minun on kuitenkin vaikea yhtyä heidän käsityskantaansa — enkä myöskään tiedä, olisiko minulla sitten yhtä hauskaa kuin nyt yksikseni.
Joka aamu ylös noustuani — ja se tapahtuu varhain — menen jollekulle sillalle katselemaan, miltä Vetter kunakin päivänä näyttää. Vetter on järvistä kauneimpia, mutta myöskin oikullisimpia. Toisen kerran se on peilityyni, niin läpinäkyvän kirkas, että voisi selvästi eroittaa kalat syvyydestä, ja toisen kerran se taas varustautuu taisteluun tavalla, joka saattaisi itse Itämerenkin suosionosoitukseksi päätänsä nyökäyttämään. Silloin Vetter ei ole leikkisä; ja joskin se on ainoastaan järvi, niin täytyy syvällä ihailulla katsella, miten suurenmoinen se on raivossaan. Mutta — sitten tulee iltahetki. Jos silloin seisomme sen rannalla, katselemme suoraan sen yli itään päin, näemme taajaharjanteisen Ombergin, miten se kohottaa pitkälleulottuvan ruumiinsa tuon sinertävän reunan yli; näemme valkoisina kimaltelevat kirkot, ja vihdoin, auringon vaipuessa mailleen, vaalean juovan vedenpinnalla — se jäi, sanoo kansa, pyhän Birgitan askelista, kun hän kulki Vadstenaan — me näemme kaiken sen, ja silloin täytyy tunnustaa, että Vetter kaikissa muodoissaan tarjoaa tauluja, joita mieli ei voi koskaan unohtaa.
Hjo'n eteläisen tullin vieressä, aivan järven lähellä, minä seison usein n.s. Kasakkamäellä, missä palautan muistiini mitä sattumalta olen saanut siitä kuulla. Narvan tappelun jälkeen, kun joukko venäläisiä vankeja tuotiin Ruotsiin, sijoitettiin tänne viisikolmatta kasakkaa. He kuolivat täällä; ja kun kirkon hallintomiehet eivät suoneet heille lepopaikkaa vihityssä maassa, haudattiin heidät toinen toisensa jälkeen kaupungin eteläpuolella olevalle hietatöyräälle. Mutta heillä ei ole siellä mitään rauhaa, ruotsalaisessa mullassa; usein öisin, kun Vetter peittyy sumu- ja usvavaippaansa, nähdään (tarujen mukaan), miten nuo viisikolmatta kasakkaa kuun kelmeässä valossa pitkine keihäineen ja kevyessä asestuksessa ratsastavat järven yli, kunnes vihdoin katoavat itään, kohti kotoista ilmansuuntaa. Minustakin tuntui kerran, iltahetkenä, meren kajastellessa ylen voimakkaasti, kuin olisin nähnyt heidän levottoman joukkonsa — — — Lopetan kirjeeni tänään ja jatkan huomenna…
Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni erään tuttavuuden. Joka päivä olen turhaan tähystellyt laivoja ja merimiehiä: täällä on ainoastaan muutamia vähäpätöisiä veneitä. Mutta eilisiltana tultuani rantaan näin sataman edustalla hyvässä taklauksessa olevan kaljaasin, ja oikea merimies hauskassa meritakissaan seisoi sillalla. Se teki minulle oikein hyvää, ja me pääsimme pian juttusille. Hän valitti kalliita luotsausmaksuja ja vaikeaa kanavamatkaa, joka oli ensimäinen mitä hän koskaan oli tehnyt, ja armottomasti hän kiroili Vetterin merikorttia, johon ei ole merkitty mitään maihinnousupaikkoja, ja niin muodoin täytyy käyttää luotseja, vaikka muuten selviytyisi itsekin aivan hyvin. 'Minulle, niin totta kuin tahdon olla kunniallinen mies, maksaa enemmän kuin 50 pankkoriksiä se että olen saapunut tähän viheliäiseen parranajovatiin. Mutta jos pääsen kunnialla pois, niin ei purteni hevin tänne palaja!'
Ja siinä kaikki, mitä minulla tähän asti on kerrottavaa. Muuten voin erinomaisesti ja matkustan huomenna, jos tuuli on suotuisa, Ombergiin.
Ainaisella pojan rakkaudella isän ja äidin
Karl August."
Oli hauskaa nähdä Agneta-rouvan kasvoja hänen tutkiskellessaan tätä kirjettä. Alun hän kuittasi jokseenkin vähällä, mutta päästyään sanoihin: "Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni tuttavuuden", rupesi hän jo kuvittelemaan mielessään pientä romaania. Saatammepa senvuoksi käsittää hänen mielenkarvautensa, kun hän huomasi, että tuttavuus, sensijaan että olisi koskenut jotakuta perheenisää ja tämän rikkaita kauniita tyttäriä, muitta mutkitta supistui vanhaan laivuriin, ja siinä koko kirjeen loppu! Seuraavasta kirjeestä hän luonnollisesti saattoi odottaa vieläkin vähemmän; mitäpä olisi kerrottavaa matkasta jollekin vuorelle! "Niin, niin, kaikki mitä Karl August kirjoittaa, on kyllä hyvää ja rakasta ja hauskaa — mutta olisi hän kuitenkin saattanut olla melkoista hauskempi ja laajasanaisempi!"
Mutta ruukinpatruuna sanoi kotiin tultuaan ja luettuaan kirjeen: — Se oli sentään jotakin, rakas Agnetani! Huomaan hänen tulevan tarkkaavaisemmaksi, ja se mitä hän kirjoittaa laivurista, on varsin hyvää: se todistaa, että hän alkaa harkita näkemiään ja kuulemiansa. Ja joskin tuo kuunsäteitä, kasakkoja ja pyhää Birgittaa koskeva loru olisi joutanut olemaan poissa, niin kirje on kuitenkin hyvä sellaisenaan. — Täytäpä piippuni, Agneta, ja anna minulle hieman juomista.