Sen kaltaista iltaa ei sieluni koskaan unohda. Koskaan ei ole silmäni yhdellä kertaa nähnyt eikä luultavasti ikänä saa nähdä sellaista taivasta, sellaista vettä, niin sanomattoman suurta ja runsasta suloa.
Veneen soljuessa vedenkalvoa, jota ei yksikään tuulenhenkäys saanut väräjämään, hehkui läntinen taivaanranta veressä ja kullassa, ja veri ja kulta virtasi veden pinnalla. Airot eivät ammentaneet vettä, vaan purppuraa. Takaamme kumotti kuu suuresta punasinervästä pilvestä, joka muodostui kevyiksi, haavemaisiksi olennoiksi, ja mikäli vene eteenpäin vieri, kelluivat kuunsäteet perässä, saadakseen suudella pieniä kristallimaisia kuplia, jotka iltarusko reunusti helmillä, kaikkia meren koralleja kauniimmilla.
Ja tässä loisteliaassa yössä seisoivat — tämä vesi jalustanaan ja taivas telttanaan — jättiläisvuoren harmaat seinät jyrkkine varjoineen; ja mitä lähemmäksi me saavuimme, sitä valtavampana ammotti meitä vastaan kuilun synkeä kita.
Pysähdyimme Rödgavelin rotkon eteen, joka on huomattavin kaikista.
Itse aukon eli holvikäytävän edessä, joka on melkein gootilaista tyyliä — vuoren on luonto tältä kohdalta tosiaankin sellaiseksi muovannut — ovat molemmat toisistaan jonkun matkan päässä olevat murtuneet kallionlohkareet suurenmoisena verhona, joka ryhmyillään varjostaa käytävää. — Sen ulkopuolelta, vasemmalta, pääsee päivänvalo sisällekaartuvasta kulmaseinästä, joka on haljennut kahtia ja siten muodostunut kahdeksi suunnattomaksi kaistaleeksi; näiden välitse taivas pohjoisesta lähetti kelmeänkeltaisen valojuovansa, hälventäen siten avaran eteisen hämärän.
Mutta yö peitti pian Ombergin ja sen maanalaiset asunnot; vain vuorenhalkeamasta hohti illan viimeisen hehkun heikko kajastus. Vuoresta kuului huokauksia; kenties vangitut vuorenhenget siellä valittelivat tahi ehkäpä Omna-kuningatar, jonka mukaan muinaistarina on antanut vuorelle nimen, silloin holvin hiljaisuudessa rukoili.
Minä tuskin hengitinkään, ainoastaan näin ja tunsin, kun vene hetkisen pysähdyttyään soljui mustaan kuiluun. Vesi löi holvin louhia vasten, airojen loiskeeseen vastasi kallioiden kumea kaiku. Huokaukset kuuluivat yhä voimakkaampina ja tuntuivat tulevan milloin syvyydestä, milloin yläpuolellamme olevista särmikkäistä reunuksista. Olimme nyt Rödgavelin rotkossa. Mutta minä tahdoin sen vielä kauniimmaksi. Nousin maihin 6—7 kyynärän pituiselle säikälle, johon tein tulen rotkon syvennykseen lukemattomista merkillisennäköisistä pikku kivistä muodostuneelle röykkiölle — olin näet ottanut mukaani risuja — ja kun liekki hulmahti ilmoille, valaisten tämän vuorisataman, korkeakaarisen katon suihkulähteestä poreilevat helminauhan kaltaiset pisarat, kauempana välkkyilevän veden, veneen ja seurassani olevat kaksi miestä, niin minut valtasi tunne, joka on liian suuri kielin kerrottavaksi. Käännyin tuleen päin, katselin ylemmäksi kallioseinämien syvennyksiin ja huomasin suureksi ihmeekseni ison linnun, joka oli etsinyt suojansa eräästä halkeamasta. Haukka istui siinä kuolleena komerossaan.
Miksi se oli sinne lentänyt? Miksi ilman vapaa asukas oli etsinyt leposijansa maan syvimmistä uumenista? Oliko myrsky ajanut sen tänne, vai oliko vesi noussut niin korkealle, että oli ahdistanut sen pimeään vankeuteensa? Vai oliko se iän uuvuttamana täältä hakenut viimeisen leposijansa, erakko-parka, joka väsyneenä vapauteen ja elämään, surren kadotettua puolisoaan, oli tahtonut piillä veljiään? Kukapa sen tietää? Ei kukaan… Otin kuolleen haukan: sen siivet tulevat mukanani kotiin.
Nousin jälleen veneeseen ja soudin vesille. Ulkona oli kuu kohonnut sammuvan iltaruskon sijalle. Vesi oli jälleen saanut luonnollisen värinsä ja lepäsi siinä tummansinisenä. Rotkon nuotiosta liekki loimusi yhä kirkkaampana, kipinät hyppelivät sinne tänne holvin hämärässä, ja kauas vesille näkyi nuotion kajastus.
Jatkoimme matkaamme vuoren juuritse pohjoiseen, missä lukuisat muut rotkot houkuttelivat meitä pysähtymään, mutta ainoakaan ei ollut niin ihmeellinen kuin Rödgavelin rotko."