… "Olin yön Hevossaaressa, ja seuraavana aamuna läksin hyvissä ajoin maan puolelta katselemaan vuorta, mikäli jäi aikaa. Sen juurella on luonto mitä rehevin, tie kiemurtelee halki aaltoavien viljavainioiden, siellä on kukkivia niittyjä ja notkoja ja kokonaisia pyökkimetsiä; eivätkä mieltä suinkaan vähimmän kiinnitä Alvastran luostarin jylhät rauniot…"
— Luoja varjelkoon, — keskeytti ruukinisäntä, — kun hän nyt pääsee isännöimään tuolla luostarinröttelössä, niin silloin saamme sanoa kaikelle järjelle jäähyväiset.
— Rakas Johannes, olisi kylläkin parempi, että sinä olisit vaiti ja lukisit, kuin että noin alinomaa keskeytät huomautuksinesi, jotka eivät juuri ole niin erityisen viisaita. Luostarista saattanee nyt ainakin sanoa: "Jumalan kiitos, ettei sellaisia enää ole olemassa!" ja se olisi heti järkevää puhetta.
— Loruja — ole vaiti ja kuuntele!
… "Menin vanhaan luostarikirkkoon, jonka toinen holvi on puoleksi säilynyt ja jota monien vuosisatojen vanhat valtavat pylväät vielä tukevat. Kuuntelin miten puut suhisivat sen raunioiden ympärillä, mistä muinoin niin moni rukoushuokaus lähetettiin ilmoille; ja minä tunsin itse, että voisin tässä rukoilla anteeksi ja katua monta erehdystäni, monta tekoani, monta mennyttä hetkeäni, ja sitte tunsin mieleni niin ylentyneeksi, että melkein olisin ollut valmis yhtymään kaikkiin ilman laulajiin, jotka puiden latvoissa visertelivät…"
— Hm, — sanoi ruukinpatruuna, — toivon että tuo todellakin lankeisi hyvään maahan. Mutta jatketaanpa edelleen.
… "Olen katsellut koppien jäännöksiä ja huokaillut niiden kanssa, jotka kerran täällä kaipasivat elämän iloja ja riemuja; olen nähnyt holvin, jonka minä — koska se on osittain kirkon sisällä — kuvittelen mielessäni olleen sen huoneen, missä nuori noviisi otettiin vastaan, kun hän oli vaihtanut maallisen puvun nunnavaippaan, uhrautuakseen kirkolle, luopuakseen maailmasta ja elämästä — — Mutta minä ajattelen isää ja keskeytän…"
— Jumala siunatkoon sinua siitä, poikani — se oli parasta mitä saatoit tehdä! Kuitenkin, rakas Agneta, minä olen nyt tyytyväinen luostarissakäyntiin; luulenpa että hänellä todellakin tuolla holveissa on ollut järkeviä ajatuksia.
… "Lähenin lähenemistäni vaellukseni keskipistettä. Minun piti vielä varhain aamulla käydä katsomassa n.s. 'Päälakea', voidakseni oikein nauttia näystä, joka minua odotti. Mutta päästyäni vuorelle täytyi minun hankkia itselleni opas. Pysähdyin erään portin ääreen, josta lähtevä lehtokuja vei matalaan, punaiseksimaalattuun, yksikerroksiseen rakennukseen. Loistaessaan aamuauringon valossa se maalaisena vaikutti hyvin puoleensavetävästä. En kuitenkaan tullut astuneeksi sisään, sillä eräs torpparinpoika, joka samalla tuli kävellen, tarjoutui minulle näyttämään tietä. Häneltä sain tietää, että se oli ylijahtimestarin virkatalo. Lähdettyäni sieltä tunsin todellista kaipuuta: en ole koskaan nähnyt mitään taloa, johon minulla olisi ollut niin suuri halu astua sisälle…"
— Eikö hän ole peräti hullu? — kysyi ruukinpatruuna ja pysähtyi vedotakseen vaimoonsa. Ja tällä kertaa Agneta-rouva tyytyi vain vastaamaan: "mitäs joutavia!" mutta vastustava ääni oli niin laimea, että ukko jo päätteli rakkaan Agnetansa ajattelevan asiaa juuri samoin kuin hän itsekin.