… "Nyt en enää tahdo väsyttää isää ja äitiä kuvauksillani; mainitsen ainoastaan, että minä, tehtyäni vaivattoman vaellukseni vuoren erilaisten puiden latvojen alla, saavuin huipulle, missä sain yli odotusteni nousevan palkinnon. Tuossa tuokiossa saatoin kääntää katseeni Itä-Göötanmaasta Länsi-Göötanmaahan, Smoolannista Nerikeen. Näin kuusi kaupunkia, lähes viisikymmentä kirkkoa, ja loitoimpana läntisellä taivaanrannalla häämöitti Kinnekulle. Vetter oli jalkojeni juuressa kuin suuri, pingoitettu kangas, ja tähän kankaaseen kudottuina säteilivät auringon loistossa sen huomattavimmat kaunistukset: Visingsö toisella puolella ja toisella ihmeellinen Neitsyt pienine kalliosaarineen. Tosin kaikki tämä, etenkin idässä aukenevan silminkantamattoman näköalan yhteydessä, oli varsin ihanaa — mutta minun täytyy kuitenkin myöntää, ettei sieluni, enempi kuin silmänikään, saanut mitään lepoa. Se oli liian aavaa.
Aamupäivä oli jo pitkälle kulunut, kun vaelsin alas, ohimennen katseltuani salaperäisen Omna-kuningattaren hautaa peittäviä lukuisia nimiä. En ole koskaan sietänyt tätä merkkipaikkojen tuhraamista, enkä millään muotoa olisi tahtonut piirtää vähäpätöistä nimeäni kaikkien niiden kenties yhtä vähäpätöisten joukkoon, joita siellä oli ennen.
Kulkiessani tummanvihreätä tietä alas ajattelin tosin yhtä ja toista — mutta muistan, ettei isä erikoisesti rakasta tuollaisia haaveellisia mietteitä, jonka vuoksi ne syrjäytän. Tahdoin käydä katsomassa 'Yhtätoista pyökkiä' ennenkuin sanoisin jäähyväiseni vuorelle — ja täällä minua vihdoinkin kohtasi pieni seikkailu… Mutta mitä näenkään, kello on kymmenen ja tunnin kuluttua lähtee posti täältä Hjo'sta. En ehdi nyt muuta kuin sanoa, että jatkan ensi kerralla. Jumala siunatkoon teitä, isä ja äiti! Teidän
Karl August."
Tosin Agneta-rouva oli, kuten aikaisemmin mainitsimme, kunniasanallaan luvannut, ettei hän koskaan valittaisi pettyneistä toiveista; mutta joskin hänen huulensa olivat ääneti, niin ainakin tällä kertaa hänen katsantonsa haastoi sitä selvemmin. Ja ruukinpatruuna, joskin itse hyvinkin uteliaana ja suutuksissaan siitä, ettei poika ollut alottanut kirjettään aikaisemmin, ei voinut pidättää sydämellistä nauruaan. — No, muoriseni, mitä sait tietää? Kun vain pääsimme niin pitkälle, että jotakin olisi tapahtunut — niin yhtäkkiä kello oli kymmenen ja posti valmis!
V.
Vihdoinkin, jonkun ajan kuluttua, saapui jälleen kirje. Tällä kertaa ruukinpatruuna luki kirjeen ensiksi ja yksin! Sitten ei myöskään seurannut minkäänlaisia selvittelyjä.
Ukko jätti Agneta-rouvan yksikseen, ja äiti luki kiivaasti tykyttävin sydämin:
"Rakkaat vanhemmat!
Lopettaessani viime kirjeeni piti minun vaeltaa eräälle Ombergin paikalle, jota sanotaan 'Yhdeksitoista pyökiksi'.