Täällä kasvaa, kuten nimitys ilmaisee, pyökki, ja ylen ihmeellinen pyökki, jonka ikää ei tiedetä. Yhteisestä kannosta kohoaa kyynärän korkeudelta maanpinnasta useita jättiläismäisiä runkoja, joita ennen aikaan lienee ollut kaksitoista; ja sen vuoksi puu onkin saanut 'Apostolien pyökin' nimen. Mutta eräs haaveellinen talonpoika — niin kertoo tarina — piti pilkkana ja häpeänä sen, että Juudaksella oli paikkansa toisten opetuslasten joukossa, ja sen vuoksi hän hakkasi yhden rungon; sen jälkeen puu sai saman nimityksen, joka sillä on vielä tänäkin päivänä, nimittäin 'Yksitoista pyökkiä'. Nyt nämä yksitoista pyökkiä ovat kuitenkin lahonneet yhdeksäksi, joista kaiketikin kolme pian seuraa tovereitaan. Mutta kuusi jäljelläolevaa yhdessä muodostavat pienen kammion, johon voi mahtua 8—10 henkilöä, ja ne saattavat vielä kestää muutamia vuosisatoja.
Menin nyt katsomaan tätä paikkaa, jonka näkemistä yksikään matkustaja ei lyö laimin… Mutta kadun, että viime kirjeessäni nimitin seikkailuksi sitä, mikä oli ainoastaan mitä yksinkertaisin sattuma; senpä vuoksi saan nyt liittää sen 'oikaisujen' joukkoon."
— Ahaa, ajatteli Agneta-rouva vetäen syvälle henkeään, — tuleeko vanha ujous jälleen esille!
… "Ei, en joutunut siellä mihinkään seikkailuun: sattui ainoastaan, että minä lähtiessäni 'Yhtätoista pyökkiä' ympäröivästä puistosta katsahdin puuhun ja huomasin silloin tuossa pikku komerossa aivan nuoren tytön — niin, siinä kaikkityyni! En puhunut hänen kanssaan, hän ei edes huomannut minua; mutta paikalta, jolla seisoin, saatoin nähdä hänen jokaisen kasvonpiirteensä, ja saatanpa todellakin sanoa, etten koskaan ennen ole nähnyt niin kauniita kasvoja, niin hienoja, niin kirkkaita, niin lempeitä. Hän teki jotakin käsityötä, mutta antoi sen usein vaipua polvilleen silittääkseen pientä vaaleankeltaista vuohta, joka seisoi pystyssä puuta vasten ja siveli päällänsä hänen pikku jalkaansa. Väliin hän istui kuunnellen, miten muutamat siivekkäät ystävät puunlatvasta hänelle lauloivat. Hän alkoi itsekin laulaa, ja minusta tuntui kuin tuulenkannel olisi soinut hiljaisessa huminassa, ja tunsinpa, etten olisi väsynyt, vaikka olisin pysynyt piilopaikassani iltaan asti. Mutta katselinpa häntä miten paljon tahansa, en kykene sanomaan, oliko hänellä tumma vai vaalea tukka, oliko hänellä siniset vai mustat silmät, oliko hän pieni vai suuri, näin ainoastaan kokonaisuuden, ja tämä kokonaisuus minusta muistutti vestaalin kuvaa, joka ujona ja peläten kosketusta maan kanssa oli paennut sen ja taivaan välille.
Mutta äkkiä minua mitä epämiellyttävimmällä tavalla häiritsi räikeä ääni: 'Alma, Alma, mitä nyt, mitä tämä on — onko kello seisahtunut, mitä?'
En kykene kertomaan, miten minua kiusasi nähdessäni nuoren tytön sävähtävän kuin sähköiskusta! Tuossa tuokiossa hän lensi puusta; mutta ennenkuin oli saanut irti oksaan tarttuneen hameenpoimun, tuli eräs mies esille pensaista — ja noiden kasvojen, koko tämän henkilön veroista en ole myöskään milloinkaan nähnyt.
Huomasin hänet vanhahkoksi mieheksi, vieläpä melko vanhaksi, mutta hänen kasvonpiirteensä kuten koko käytöstapansakin osoittivat ihan harvinaista vilkkautta. Hän oli keskinkertaista pitempi, vankkarakenteinen ja kuitenkin solakka. Teräväpiirteiset kasvot osoittivat rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja eloisat, tummat silmät, jotka loistivat ja säkenöivät kuin tuli ja liekki, osoittivat vireän sieluntoiminnan säilyneen vielä tällä iällä. Hänen yllään oli lyhyt tumma arkinuttu ja päässä vihreä kokardilakki. Toisessa kädessään hänellä oli piippu — ja kainalossa ruokokeppi [piirretty todellisuudesta. Tekijä.] — toisessa kello, jonka hän heti tulonsa jälkeen kiivaasti ojensi tyttöä kohti, samalla kun hän peräti ärtyisesti ääntäen ja elehtien komensi: 'näytä kelloasi!'
'Ah, isä', vastasi tyttö, 'en ymmärrä, miten saatoin noin unohtua!' Ja kumartuen hän painoi pikku huulensa vanhan herran käteen, joka — herra nimittäin — ei silti suinkaan sulanut ystävälliseksi, vaan hypähti syrjään, ikäänkuin tätä heltymistä peläten. 'Sinä olet tunteellinen hanhi, Alma, oikein sietämätön pikku hanhi, tuhat tulimmaista, joka et sovellu ylijahtimestarin tyttäreksi enempää kuin minun huonoin pyssyni… minun huonoin pyssyni, — etkö luule, että siitä on enemmän hyötyä kuin sinusta? Mitä? No vastaa, äläkä tuijota ruohoon noilla lemmikkisilmilläsi sensijaan että katsoisit isääsi!'
'Voi, isä!'
'Voi, isä — niin, siinä on kaikki mitä kykenet sanomaan, luulen ma! Toista oli äitisi, autuaasti nukkunut vaimo-vainajani: hän sai minut ärtymään kymmenesti päivässä. Hän oli oivallinen nainen, itse järjestys. Kylläpä hän olisi hävennyt sinua, jos vaan olisi elänyt ja nähnyt, ettet ollut muistanut tulla päivällispöytään etkä pitänyt ruokarauhaa; ja hän olisi hävennyt silmät päästään, jos sitten olisi nähnyt sinun seisovan tuolla tavalla kuin mikäkin madonna, sensijaan että vähän kieltäsi liikuttaisit.'