Joka päivä hän sanoi itsekseen: "Huomenna pitää ajatella matkaa", mutta huomispäivän tultua hän istui jälleen lempipaikallaan lehtevän rannan turvepenkillä, luoden silmänsä vastakkaisella rannalla olevalle vuorelle.
Herra ties eikö paikkakunnalla yleinen sananlasku: "ken on saanut Hjo'n hietaa kenkäänsä, ei hevin sieltä erkane", vihdoin olisi toteutunut Karl Augustissakin, jollei hän itse eräänä päivänä, aivan omatta syyttään, olisi joutunut erään arvoisan porvarin tuttavuuteen, joka kauan oli kiinnittänyt huomionsa yksinäiseen muukalaiseen ja nyt lähestyi häntä ainoastaan ystävällisestä halusta mahdollisesti tehdä hänelle jonkun palveluksen.
Puhe kääntyi ensiksi Vetteriin, sitten Visingsöhön sekä vihdoin Ombergiin ja sen ihmeellisyyksiin, vaikkakin Karl August salaisesta vastenmielisyydestä koetti sitä karttaa. — No, — sanoi kohtelias kaupunkilainen, — mitä piditte, herraseni, vuorihahmoista; eivätkö ne olleet luonnollisia — etenkin Neitsyt?
— Neitsyt? — toisti Karl August; ja jollei hän olisi muistanut vanhaa herraa, jolla oli salamoivat silmät ja harmahtava pörröinen tukka, olisi hän melkein ollut valmis lukemaan "Yhdentoista pyökin" ilmestyksen niiden utukuvien joukkoon, jotka silloin tällöin liihoittelivat hänen mielikuvituksessaan. — Mikä kumman neitsyt? — kysyihän tyyntyneempänä. — Onko se saari?
— Ei suinkaan, mutta itse vuoressa, meren puolella, n.s. "Läntisten seinäin" kohdalla riippuu tahi kurottautuu järven yli kumman näköisiä kallioita, jotka erilaisten muotojensa mukaan ovat saaneet enemmän tahi vähemmän sattuvia nimiä, kuten Neitsyt, Munkki, Saarnastuoli j.n.e. Niitä kalliohahmoja minä tarkoitan. Mutta Neitsyt ei ole mikään kivikuva, vaan kellertävä piirustus sileällä kallioseinämällä.
— Silloin tahdon matkustaa Ombergiin vielä kerran! — huudahti Karl August hänelle aivan harvinaisella vilkkaudella. Ja ylen tyytyväisenä siihen, että oli keksinyt niin hyvän verukkeen, jonka nojalla saattoi uudistaa käyntinsä, hän kohteliaasti hyvästeli uuden tuttavansa, kiitti tiedoista ja kiiruhti pois, laittaakseen kaikki matkakuntoon auringonnousuksi.
Sinä päivänä oli ilma hiostava sekä mailla että vesillä. Vetter oli niin levollinen ja tummansininen, että vene väkineen kaikkineen selvästi kuvastui sen kalvoon. Purjeiden käyttäminen ei tullut kysymykseen; ja päivä oli jo kulunut melko pitkälle Karl Augustin lähestyessä Hevossaarta.
Mutta ilman syytä ei Vetter ole tullut tunnetuksi oikullisesta vaihtelevaisuudestaan. Tuskin oli pieni tuulenpuuska alkanut pullistaa lerpallaan riippuvia purjeita, kun myrsky äkkiä puhkesi, ja Vetter oli kuin kiehuva pata.
Näemme kuitenkin Karl Augustin vakavan ponnistelun jälkeen nousevan maihin; ja iloisena siitä, että selviytyi onnellisesti vaarasta, sijoittuvan Hevossaaressa vanhaan asuntoonsa.
Kohta päivällisen jälkeen myrsky taukosi. Tuli jälleen täysin tyven, vieläpä mitä suloisin ja viehättävin ilma.