Sydän lämpöisenä ja avoimena luonnon vaikutelmille Karl August kulki lukuisain pyökki- ja lehmusholvien alitse Alvastraan päin, lakkaamatta harkiten keinoa, millä pääsisi ylijahtimestarin virkataloon. Mutta vaivasipa hän aivojaan miten hyvänsä, asia ei sittenkään hänelle selvinnyt. Sillä tuo peräti yksinkertainen keino, että menisi sisälle pyytämään lasillisen vettä, tuntui hänestä jokseenkin narrimaiselta, kun hän kerran tuli kuuluisalta luostarilähteeltä. Mutta kuitenkin, jollei mitään muuta ilmenisi, hän päätti voittaa ujon saamattomuutensa, joksi hän sitä itse nimitti: päätti astua ainakin portista puistikkokäytävään. Kaikki muu sai jäädä sattuman varaan.
Samalla kun sankarimme kuljeksi näissä ajatuksissa ja silloin tällöin koetti tutkiskella niitä käytöstään ja ulkomuotoaan koskevia pikku etuja, joita Herra oli hänelle suonut, oli taivas alkanut tummua, ja ilma tuli jälleen painostavaksi. Siitä hän teki sen johtopäätöksen, että rajuilma ukkosineen, sateineen paremmin kuin mikään muu auttaa häntä hänen pulastaan. Mutta ylijahtimestarin virkatalo oli vielä pitkän matkan päässä, ja yhteenkasaantuvat mustat pilvipatsaat osoittivat kyllin selvästi, ettei tien päähän ehtinyt ennen rajuilman tuloa.
Ukkosenjyrähdys, jota seurasi voimakas pyörretuuli, antoi merkin, ja tuossa tuokiossa taivas oli musta kuin yö. Mutta salamat saivat sen liekehtimään; ne lensivät sihisten halki avaruuden; hieta tuprusi tomupyörteinä maantietä pitkin; ukkonen jylisi ja sade valui virtanaan. Karl August joudutti askeliaan ja oli iloinen saadessaan suojaa Alvastran luostarinraunioista.
Tässä hän hämmästyksellä kuunnellen ukkosen kaikua vuoressa oli viettänyt suunnilleen neljännestunnin ajan. Välähtipä silloin kirkas salama, valaisten kaukaisemman holvin, niin että hän sen loistossa oli tuntevinaan vaalean hameen hulmahduksen. Mutta kun muuri osui eteen, ei hän nähnyt kyllin selvästi, menemättä avoimelle paikalle. Siksi hän kurottautui sen ulkopuolelle mahdollisimman pitkälle, ja — kiivaasti sykkivin sydämin, henkeänsä pidättäen, huomasi kauniin Alman kasvonpiirteet, "Yhdentoista pyökin" luona näkemänsä unohtumattoman ilmestyksen — tuon tytön, johon hänen ajatuksensa aina kohdistuivat.
Olkihatun asemesta, joka oli hänen jalkojensa juuressa, hän oli sitonut nenäliinan päänsä ympäri ja istui näin kivellä nojaten otsaansa käteen.
"Pelkääkö hän vai rukoileeko hän Jumalaa?" kysyi Karl August. Mutta oli miten hyvänsä, esittäytyminen tuntui hänestä yhtä sopimattomalta. Silloin tyttö kuitenkin kohotti päätänsä: kasvoilla oli hento kalpeus, silmät olivat kyynelissä ja kädet ristissä. Hän katseli ihmeisesti pelokkaana ympärilleen, mutta silloin Karl August ei muistanutkaan vetäytyä takaisin — Alma huomasi hänet ja huudahti hiljaa.
Nyt oli aivan mahdotonta jäädä paikoilleen, ja se olisi myöskin ollut sopimatonta ja anteeksiantamatonta. Hänen ensimäinen velvollisuutensa oli rauhoittaa tyttöä. Ja juuri sen vuoksi, että nuori tyttö näytti niin pelokkaalta, niin kauhistuneelta, sai Karl August rohkeutta. Reippaasti hän astui tytön eteen, ja huomatessaan hänen vapisevan sanoi syvään kumartaen ja äänellä, jonka piti herättää ja joka myös herätti luottamusta: — Suokaa anteeksi, että matkustava vieraskin on hakenut turvaa täältä!
Alma vastasi hymyllä, joka ilmaisi avointa, lapsellista hämin sekaista ilahdusta.
— Jos uskaltaisin tarjota palvelustani, — jatkoi Karl August, — niin juoksisin noutamaan hevosen ja ajopelit — ja jos saisin luvan…
— Ei, ei, älkää tehkö niin! — huudahti tyttö hieman kiivaasti. — Asun aivan lähellä; sade kai pian taukoo, ja minä menen kotiin.