— Ylijahtimestarin asuntoon! — lisäsi Karl August ja punastui samalla ajatellessaan, että oli ilmaissut salaisuutensa.
— Niin, isäni asuu siellä.
— En tahdo vaivata! — lausui Karl August hetkisen vaitiolon jälkeen. —
Minun on kenties mentävä takaisin kirkonholviin?
Alma kohotti katseensa: hänen hienoille kasvoilleen, joissa niin selvästi näki veren jokaisen ailahduksen, lehahti lievä puna. — Pelkään kovin! — sanoi hän sekä viehättävällä että kainolla suoruudella.
Tuntien itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen elämässään, onnelliseksi sen johdosta, että oli saanut oman itsensä vuoksi sellaisen katseen niin viehättävältä olennolta, joka ei saattanut aavistaa, ei välittänyt siitä, että hän oli suuren ruukin ja kahdenkymmenen tilan omistaja, kumartui Karl August enemmän kauniiseen naapuriinsa päin.
He olivat jälleen ääneti, ainoastaan silloin tällöin lausuen yksinäisiä sanoja ukkosenilmasta ja sateesta, joka lakkaamatta virtasi maahan. Joskus he yht'aikaa silmäilivät luostariin päin, jolloin tapahtui, että heidän katseensa kääntyessään yhtyivät ja arasti karttoivat toisiaan.
Mutta silloin leimahti salama, niin terävä ja häikäisevä, että rauniot näyttivät kokonaan olevan tulessa ja liekissä, ja salamaa seurasi räjähdys, jonka kauhea jyry kuului kauaksi ympäristöön.
Muutamia minuutteja Karl August oli aivan huumaantunut. Mutta kun äärettömän suuri pilvipatsas kohosi raunioista aivan läheltä sitä paikkaa, missä hän tytön kanssa seisoi, tuli hän sen verran tajuihinsa, että otti hänet syliinsä ja kantoi savun ja tulen läpi tielle. Siihen hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan riensi eteenpäin mikäli omat voimansa kestivät.
Sanaakaan sanomatta ja ääntä päästämättä Alma lepäsi hänen sylissään. Silloin Karl Augustin valtasi kauhea pelästys, että salama kenties oli iskenyt tyttöön, ja hän laski taakkansa nurmikolle.
Tyttö oli pyörtynyt. Juuri kun Karl August avasi nauhoja ja siteitä, joita löysi käsiinsä, hän kuuli liiaksikin tutun äänen huutavan: