— Antakaa tytön olla, antakaa tytön olla, hyvä herra! Jos jotakin on tekeillä, niin olenhan minä saapuvilla.
Nopeammin kuin jos olisi saanut kannullisen vettä tahi sangollisen hajuvettä heräsi Alma pelkästään siitä, että kuuli tuon äänen. Ja syrjästäkatsojalle olisi varmaan ollut varsin mielenkiintoista nähdä, miten erinomaisen reippaasti vanha mies keppi kädessä ja piippu suussa köpitti paikalle.
— No, no, mitä nyt? — olivat ensimäiset sanat, jotka hän lausui jonkun verran tyrmistyneelle Karl Augustille. — Mitä herralla on tekemistä minun lapseni kanssa? Ja mitä se merkitsee, että Alma maantiellä pyörtyy kiertävien ritarien huviksi?
— Isä, — vastasi tytär änkyttäen ja katseli hellästi isäänsä, — ukkonen iski raunioihin, minä olisin palanut sisälle, jollei — —
— Loruja, palanut sisälle — joutavia. Mitä tekemistä nuorella miehellä oli raunioissa samalla kertaa kun tyttäreni oli siellä? En pidä tuollaisista romaanimaisista vehkeistä!
— Olisiko herra ylijahtimestari pitänyt enemmän siitä, ettei olisi enää löytänyt tytärtään? — vastasi Karl August ärtyisästi.
Mutta tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun kuumaverinen ukko kimmahti niin korkealle ilmaan, että tuskin yksikään nuori mies olisi voittanut häntä joustavuudessa ja ketteryydessä. — Mitä, herraseni, — huudahti hän ja teki muutamia käsittämättömän hauskoja eleitä, — silläkö tavalla sitä nykyaikana puhutellaan minun ikäistäni miestä! Kiitän Jumalaa, ettei minulla ole poikaa, ja niin olisi teidänkin isänne tehtävä, jos — tuota, tuota — jos häntä ei olisi koskaan kohdannut tuo vähemmän hauska huvi, että häntä sanotaan herran isäksi!
Nyt ei Karl August oikein tiennyt, pitikö hänen nauraa vai suuttua. Mutta hän tahtoi ylen kernaasti saavuttaa ylijahtimestarin suosion ja katsoi sen vuoksi hyväksi kohteliaasti vastata, ettei hänen isänsä tosin olisi menettänyt mitään sellaisessa tapauksessa, mutta että hän itse silloin olisi menettänyt tuttavuuden, joka hänen toivoakseen — silloin Karl August rohkeasti käytti hetkeä hyväkseen — ei päättyisi alkuunsa.
— Ahaa, suur'kiitos, miksi ei? — vastasi ylijahtimestari, joka ei suinkaan näyttänyt olevan halukas mihinkään rauhanhieromisiin. — Kenties kuvittelette mielessänne, että minä esittäisin pikku näytelmän tässä maantiellä, syleilisin ja suutelisin teitä ja pitäisin liikuttavan puheen, kun olette sattunut pelastamaan tyttäreni. Ei, älkää luulko, älkää luulko! En ole vielä niin vanha, etten aivan hyvin muistaisi omaa nuoruusaikaani; ja mitähän luulettekaan, herra, että olisin antanut tällaisesta harvinaisen suloisesta seikkailusta: pelastappa tyttö, kaunis kuin minun Almani, Alvastran raunioista jyrinän, ukkosen ja salaman keskeltä — tuli ja leimaus, olen tuskin kuullut puhuttavan sen veroisesta onnesta! Minä, herra, olisin saadakseni pitää tuollaista kaunotarta käsivarsillani — (tässä vilkkaan miehen silmät säihkyivät vielä tulisemmin) — olisin kernaasti kantanut hänet, jos niin olisi tarvittu, vaikka läpi hornan kuilun!
— Isä, isä! — kuiskasi Alma, nykien ukkoa takinhihasta. — Herran nimessä, isä!