— Kas niin, karitsani, pikku kukkani, ole sinä vaiti ja kiitä Jumalaasi, että sinulla on isä, joka ymmärtää vartioida kahdeksantoista-vuotiasta tyttöä! Mutta, — ja silloin hän jälleen kääntyi Karl Augustiin — minun täytyy nyt viedä hänet kotiin. Vielä kerran saan, hyvä herra, toivottaa teille onnea seikkailunne johdosta. Jääkää hyvästi!

Ja ennenkuin Karl August oli ennättänyt ajatellakaan, oli onnellinen hetki mennyt, ja ylijahtimestari, koko paikkakunnan hyvin tunnettu ja omituinen ilmiö, oli tytär kainalossaan lähtenyt läheistä pikku taloa kohti.

Karl August seisoi hetkisen mietteissään ja poistui vasta kun Alma käänsi päätänsä ja vakavana sanoi hänelle hyvästi.

VII.

Siihen aikaan, jossa tämä pieni kertomus liikkuu, oli Ombergin kruununpuiston ylijahtimestarin virkatalo ainoastaan yksikerroksinen eikä yhtä komea kuin nykyisin. [Nyt tarkoittaa tämän kertomuksen kirjoittamisaikaa eli vuotta 1845, jolloin tulin Ombergissa tuntemaan useimmat kertomuksessa esiintyvät henkilöt ja samalla sain peräti omituisen jahtimestari M——n suostumuksen siihen, että aikomaani kertomusta varten esittäisin hänet itsensä ilmi elävänä ja samalla kuvaisin hänen kotinsa sisustuksen. Kirjan valmistuttua painosta sai hän sen eikä ilmaissut sen johdosta vähintäkään tyytymättömyyttä. Tekijä.] Mutta vanhan jahtimestarin luja tahto, järjestystä rakastava luonne ja nuorekas sielu ilmeni kaikkialla, alkaen sirosti siistitystä pihasta aina hänen omiin huoneisiinsa saakka, jotka kuvastivat kaikkein uskollisimmasti hänen luonnonlaatuaan.

Tilavaan eteiseen tultaessa oli vasemmalla keittiö — jolla tässä talossa oli melkoinen tehtävänsä — oikealla vierashuoneet ja aivan sisäänkäytävää vastapäätä ylijahtimestarin omat huoneet, joihin kuului iso sali ja sen takana oleva suuri huone, hänen kaikkensa.

Salin oikea seinä oli kaunistettu vanhanaikaisilla pyssyillä ja kivääreillä. Niiden alla riippui ruutisarvia, hylkeennahkaisia metsästysreppuja ja linnunsiipiä sekä haulipusseja ja luodinmittareita, jotka kaikki olivat järjestetyt mitä suurimmalla huolella ja aistilla. Ja saman seinän peränurkassa seisoi kaksin jaloin suuri, täytetty karhu todistamassa nuorempien päivien urotöistä. Lukuisat metsästyskompeet ja pari pienehköä kirjahyllyä, joissa oli romaaneja ja vanhoja runoteoksia, täyttivät muut seinät. Huonekaluina, jotka olivat raskaita ja vanhanaikaisia, oli korkeareunaisia nahkapäällyksisiä tuoleja ja ikkunan ääressä iso pöytä täynnä ruukkuja, joissa kaikenlaiset kasvit kukoistivat.

Astuessamme nyt kynnyksen yli itse pyhäkköön, saavumme valoisaan ja hauskaan huoneeseen. Uunin vieressä, sen ja telttasängyn välisellä ahtaammalla paikalla, näkyi muutamia valiopyssyjä, ja niiden alla taas ne metsästysreput ja ruutisarvet, jotka olivat onnistuneet saamaan suosion, sekä matkalaukku, näköputki, kaksi hattua, ryhmysauva, jahtitorvi, pari pistoolia ja muutamia piiskoja. Asiaanperehtymättömästä tämä kokoelma kenties tuntuu hieman kokoonhaalitulta, mutta se, joka tunsi omistajan jokapäiväiset tavat, tiesi että jokaisella esineellä oli — hänen makunsa ja tarpeensa mukaan — määrätty paikkansa, sama tänään kuin eilenkin, ja eilen sama kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vastapäätä, uunin toisella puolella, riippui muutamia harvinaisia keppejä piippuhyllyn vieressä. Toisen ikkunan edessä oleva ylijahtimestarin pöytä sekä tilava hylly, jonka jokaisella paperikimpulla oli oma otsikkonsa, olivat vanhan herran kapineiksi harvinaisen pölyttömät ja puhtaat. Toisen ikkunan kohdalla olevalla avatulla pöydällä oli vierekkäin kaikkein uusimman kirjallisuuden tuotteita, kirjoja ja lentolehtisiä, jotka siinä saivat olla aikansa: määrättyjen ajanjaksojen kuluttua, — kenties tapahtui se myöskin määrätyllä kellonlyönnillä — vietiin ne joko ulompaan huoneeseen "romaaniroskan" joukkoon tahi pistettiin kauniiseen kirjakaappiin, jossa oli kaikenlaisia aineita käsitteleviä tieteellisiä valikoimia; ylijahtimestari oli tietorikas mies, joka seurasi aikaansa ja piti arvonsa mukaisena tuntea etenkin oman maansa kirjailijat, suurimmasta nimestä kaikkein vähäpätöisimpään. Ja erikoisen pöydän taakse asetetulla pehmeällä sohvalla — ukko rakasti mukavuuttaan — sai hän päivällislevollaan sanomalehdistä uneksia päivänuutisista, joita hän kernaasti seurasi.

Sohvan yläpuolella oli maalaus, vanhan herran ihastus. Se kuvasi kaunista naista, joka aamupuvussaan sitoi sukkanauhaansa. Ylijahtimestari, joka nuoruudessaan oli ollut ja oli vieläkin suuri naistenihailija, oli — niin hän itse kertoi — kerran Medevin lähteellä, vuosikausia sitten, nähnyt naisen, jonka ulkomuotoon hän siinä määrin ihastui, että houkutteli erään siellä samalla kertaa oleskelleen taiteilijan salaa valokuvaamaan hänet, mutta 'kainon soveliaassa' asennossa, jonka maalari itse sai valita. "Se riippui tässä juuri samalla paikalla", sanoi ukko, "kun hänen miehensä vuoden kuluttua, tehdessään retken vuorille, pistäytyi luokseni. 'Hitto vie, miten tuo on vaimoni näköinen', huudahti hän luotuaan ensi silmäyksen tauluun. 'Niin, niin, saattaa olla', vastasin minä." —

— En tiedä, tunsiko hän siinä ruudinsavua. Ja silloin ukko siveli välinpitämättömänä leukaansa, mutta veitikkamainen hymy leikki hänen mustissa silmissään.