Ylijahtimestari oli vasta vähän varttuneemmalla iällään mennyt naimisiin, mutta silloin tehnyt niin onnellisen valinnan, ettei hän koskaan lakannut kaipaamasta autuaasti nukkunutta vaimoaan, joka nyt oli kaksi vuotta levännyt haudassa. Ja arvon hän ansaitsikin siitä hellyydestä, siitä erinomaisesta hienoudesta, jolla hän ymmärsi arvioida miehensä omituisuuksia, sekä siitä huolellisuudesta, jolla hän, vastoin luontoaan, koetti muodostaa itseänsä sellaiseksi, että osasi miellyttää miestään, kun tämä ei koskaan olisi kyennyt nauttimaan kotoista onnea vaimonsa kanssa, jollei tämä olisi antanut hänelle tilaisuutta väittelemään ja suuttumaan ainakin viidesti päivässä. "Juuri erilaiset luonteet ovat kodin sopusointu ja höyste!" oli hänen lausepartensa.
Kävi kasku — vieläkin tunnettu — että heidän hääpäivänsä viidennenkolmatta vuosipäivän lähestyessä ja vaimon ilmaistessa halunsa viettää hopeahäitä, ylijahtimestari oli vastannut: "Ei, muoriseni, odottakaamme vielä viisi vuotta, niin saamme viettää kolmikymmenvuotisen sodan muistoa!…" Mutta kelpo emäntä ei saanut viettää hopeahäitänsä ja vielä vähemmin kolmikymmenvuotisen sotansa muistopäivää: hän kuoli vuotta ennen ensinmainittua; ja ukko suri häntä niin syvästi, ettei ensimäiseen puoleen vuoteen ollut edes entisensä varjokaan. Mutta leskivuoden umpeen mentyä hän oli — väkisin voittamalla surunsa — saavuttanut entisen voimansa; ja joskin hän yksin metsissä vaeltaessaan silloin tällöin tunsi kaipaavansa Mariaansa, niin ei hän kuitenkaan puhunut vainajasta useammin kuin surkutellessaan kaikkea sitä, mikä hänen kuoltuaan oli joutunut epäkuntoon.
Vaikka Alma, hänen silmäteränsä, siihen aikaan olisi saattanut ottaa huostaansa kodin sisäisen hoidon, ylijahtimestari ei kuitenkaan millään muotoa siihen tyytynyt. Netta-neiti oli laajalti tunnettu ripeäksi kaikissa naisten tehtävissä, jonka vuoksi hänet valittiin kodin johtajattareksi.
Mutta palatkaamme nyt kertomukseemme ja siihen päivään, jona Karl
Augustilla oli seikkailunsa Alvastrassa.
Tehtyään iltapäivä-kävelynsä eläintarhaan ylijahtimestari oli ukkosilman vuoksi rientänyt kotiin tavallista nopeammin ja saanut tietää Alman pari tuntia sitten lähteneen "raunioille".
— Siunaa ja varjele, — karjaisi ylijahtimestari, kiihdyksissään siitä, että tiesi lemmikkinsä olevan vaarassa, — siunaa ja varjele, mikä onnettomuus sentään miehelle, että on menettänyt vaimonsa! Äiti ei olisi varmaankaan päästänyt ulos tyttö-riepuaan siksi hauteisessa ilmassa, että sen, jolla on tavallinen järki, olisi pitänyt ymmärtää, mitä oli tulossa!
Se tila, missä vanha herra näki Almansa, ynnä miehisen seuralaisen läsnäolo olivat syynä hänen nyrpeyteensä Karl Augustia kohtaan. Ukko ei säästänyt mitään vaivoja estääkseen nuoria herroja saapumasta taloon, sillä hänen lempiajatuksekseen oli muodostunut naittaa tyttö vanhalle, rikkaalle majurille, jonka rehellinen luonne, mikä oli ylijahtimestarille perinpohjin tuttu, takasi hänelle Alman vastaisen onnen varmemmin kuin minkään nuoren miehen valat ja vakuutukset. "Rakkaudenhuuma", sanoi ukko itselleen ja Netta-neidille, joka sai osansa hänen isällisestä huolenpidostaan, "rakkaudenhuuma on maljallinen sokerijuomaa, ainoastaan löyhää vaahtoa. Mutta ystävyys, kunnioitus ja uskollisuus, kas siinä on itse elämänmehu; ja avioliitto, joka siihen perustuu, kukkii ja kukoistaa aina, jollei nimittäin" — tästä edellytyksestä johtui, että ylijahtimestari koetti karkoittaa kaikki nuoret miehet talostaan — "jollei aikaisemmin ole maistellut tuota sokerijuomaa ja mieltynyt siihen!"…
— No, lapseni, miten se juttu oikeastaan oli? — kysyi vanha herra myöhemmin illalla ajaessaan Alman keralla talonpoikaistalosta lainatuilla rattailla — et kai ollut raunioilla yhdessä muukalaisen kanssa?
— Olin hetkisen, isä. Hän oli myöskin hakenut suojaa raunioista; ja nähdessään vilahdukselta minut ja huomatessaan pelkääväni tuli hän varsin kohteliaasti luokseni. Heti senjälkeen salama löi maahan — enempää en tiedä.
— Enempää siinä ei ollutkaan tietämistä! — vastasi ylijahtimestari jonkun verran rauhoittuneena. — Mutta sepä oli nokkaviisas poika!