— Ah, isä, ei hän sellainen ollut! — uskalsi Alma lausua, ensi kerran vastustaen isäänsä.
— Häh? — kivahti ukko singauttaen tyttäreensä pari säkenöivää silmäystä.
Mutta Alma oli samassa menettänyt rohkeutensa kaikkeen puolustukseen. Hänellä oli kuitenkin eräs ase: — Minä voin niin pahoin, — sanoi hän, — minua viluttaa!
— Lapsi-parka. — Ja hellästi hän kietoi toisen käsivartensa Alman vyötäisten ympäri, hoputtaen samalla hevosta oikealla. Mutta nyt, samalla kun sade yhtämittaa valui virtanaan, ilmestyi kaikeksi onneksi lohdutuksen enkeli, itse Netta-neiti, joka pikkuvaunujen ajopukilla istuen tuli vinhaa vauhtia heitä vastaan; ja jo pitkän matkan päästä, heti toisensa huomattuaan, alkoivat hän ja ylijahtimestari päätä nyökyttämällä keskinäisen sähköttämisen, merkiksi että kaikki oli kunnossa.
Alma työnnettiin vaunuihin, ja niin ajettiin kotiin. Jäätyään yksin siksi aikaa, kun isä pukeutui ja Neta-täti keitti juhannuskukkateetä, ajatteli Alma yksinomaan vierasta ja miten tämä ilmestyi raunioille juuri siinä hetkessä, kun hän oli menehtymäisillään levottomuudesta ja hämmästyksestä ja ennen kaikkea toivoi juuri sitä, että joku ihminen olisi hänen seuranaan. Hän koetti kyllä, kuten kainolle neidolle sopiikin, karkoittaa mielestään nuoren miehen kauniin ulkomuodon ja sen kohteliaan hienon tavan, millä toinen häntä puhutteli (hänhän tahtoi muistaa vierasta ainoastaan pelastajanaan), mutta ajatellessaan jälleen, miten isä kohteli henkilöä, joka oli tehnyt hänelle niin suuren palveluksen, vapisi hän tuskasta. Mitä mahtoikaan vieras ajatella moisesta kiittämättömyydestä! Ja hän toivoi sydämensä pohjasta, että kerran — mutta se oli kaiketikin turha toivo — saisi itse tilaisuuden kiittää häntä.
Tämän johdannon jälkeen Alma alkoi mietiskellä, missä nuori mies mahtoi paikkakunnalla majailla. Oliko hän tullut maanteitse ja ainoastaan ohimennen käynyt Alvastrassa, vai oliko kenties saapunut vesitse ja oleskeli vielä Hevossaaressa? Miten sanomattoman mielellään Alma olisikaan tahtonut tietää kaiken tämän, mutta hän ei nähnyt mitään uteliaisuuden tyydyttämiskeinoa, jonka vuoksi hän korvasi vahingon mielikuvissaan.
— Rakas Alma-kulta, tiedätkö kuka tänne on tullut sateessa? — kysyi
Neta-täti pitäen saunamoteekuppia lähellä Alman huulia. — Arvaappa!
Mutta Alma ei uskaltanut arvata. Päättäen siitä, mitä oli tapahtunut, ei se voinut olla tuo vieras nuorukainen. Mutta miksi täti yhtäkaikki näytti niin veitikkamaiselta?
— Etpä saata arvata, pikku huitukka, mutta minä näen silmistäsi, että olet kuitenkin arvannut!
— Laskette leikkiä, täti.