Neljä vuotta oli nyt kulunut hänen kotiinpalaamisestaan; mutta tätä aikaa ei likimainkaan kaunistanut toimelias elämä, joka olisi erikoisesti soveltunut tulevalle ruukinisännälle. Se halu ja tahto ottaa osaa isän toimiin, joka hänessä oli alussa kytenyt, oli vähitellen kadonnut, ja Karl Augustin alinomaisena ja rakkaimpana tehtävänä oli nyt metsästäminen ja kalastaminen — tarjosihan Kemnerin tila, joka oli Itämeren viljavimmilla rannoilla, runsaasti tilaisuutta siihen.
Isän suhde poikaan oli vuosien kuluessa melkolailla muuttunut. Jokin hänen sisimmässään oli kuitenkin sanonut, että hänessä itsessäänkin oli syytä siihen hitauteen, joka ilmeni Karl Augustin luonteessa. Jos ukko siis joskus nurisi, niin nurisi hän ainoastaan vaimolleen; Karl Augustin kotiin tultua hän oli leppoisa ja kysyi aina, miten metsästys tahi kalastus oli onnistunut. Tosin hän silloin tällöin puhui Englannin-matkasta ja kaikista "ulkona maailmassa" olevista oivallisista laitoksista, kuten ruukinpatruunalla oli tapana sanoa; mutta huomattuaan ettei Karl August erittäin innokkaasti puuttunut haasteluun, lopetti hän vähitellen tämän puheenaiheen.
Eräässä asiassa ukko kuitenkin teki lakkaamatta muistutuksia: ne koskivat pojan vastahakoisuutta seuraelämään. Ruukinpatruuna oli aina ollut sitä mieltä, että mies, jolla oli suuri rautasulattimo ja laajat tilukset, oli tavalla tai toisella velvollinen esiintymään. Hän tahtoi, että hänen rakas Lindaforsinsa, jossa hän itse, hänen isänsä ja isoisänisänsä olivat eläneet ja olleet, olisi kaikkina aikoina tunnettu vieraanvaraisuudestaan, rikkaudestaan ja hyvinvoinnistaan — kuitenkin kaikki viisaasti järjestettynä — ja sanalla sanoen, että Lindaforsin tulisi olla paikkakuntansa ensimäisiä kartanoita.
Mutta sekä tätä asiaa koskevat luennot että yksityiset huomautukset luisuivat Karl Augustin korvien ohi. N.s. "vierailuilla" hän oli harvoin tai ei koskaan, ja jos taloon tuli "vieraita", niin hän näytti hyvin kiusaantuneelta, varsinkin jos tulijat olivat nuoria neitosia. Jos vain hänen äitinsä sanallakaan mainitsi, että joku neitonen oli "tähystellyt häntä", saattoi olla varma, että asianomainen neiti, mikäli Karl Augustista riippui, ei sen koommin saanut enää häntä nähdä.
Agneta-rouva tiesi kuitenkin varsin hyvin, milloin hän sellaista puhui: silloin näet olivat kysymyksessä sellaiset tytöt, joita hän ei sietänyt, — jotka olivat köyhiä ja kauniita ja joiden hän sen vuoksi pelkäsi laskevan verkkonsa — kietoakseen hänen poikansa. Mutta parissa muussa tilaisuudessa, kun kaksi rikasta neitiä tuli vierailulle, sanoi viekas äiti vastoin todellisuutta: "Nuo ylpeät hanhet eivät vilkaisseetkaan sinuun — eivät näyttäneet edes tietävän, olitko huoneessa vai et!" Ja samojen neitien tultua toistamiseen Karl August istui ujostelematta paikoillaan.
Mutta mitäpä Agneta-rouva sillä voitti — niin, sen että Karl August sitten selitti, ettei hän ollut koskaan nähnyt surkeampia tytönkasvoja eikä koskaan kuullut sellaista hölynpölyä.
Rouva Agneta pudisti epätoivoisena päätänsä: hän ei tiennyt, miten hän koskaan saisi vaimoa rakkaalle Karl Augustilleen — hänelle, jolle linnunhoukutuskuva oli paikkakunnan jokaista naismuotoa kauniimpi.
II.
— Vierashuoneessa on vieraita, — huusi Agneta-rouva Karl Augustille. — Ja sinähän olet kiltti poika etkä juokse tiehesi heti, kun tuolit lykätään pöydästä. Etkö kuullut, että vaunut vierivät pihalle?
Karl August vain hymyili ja meni mukana seurusteluhuoneeseen. Siellä Agneta-rouva esitteli hänet kahdelle vanhalle tuttavalle naishenkilölle, jotka eivät kuitenkaan olleet yksin, vaan mukanaan äsken kotiin saapunut sisarentytär, kaunis tyttö, molempien rikkaiden tätien perijättäreksi sanottu.