Ja paiskaten voimakkaasti kättä ukko kääntyi takaisin, jättäen Karl Augustin portille, mihin hän hetkiseksi jäi seisomaan haluttomana lähtemään paikasta, johon hän jo oli niin suuresti kiintynyt. Mutta pelko, että hänet huomattaisiin, voitti lopullisesti viipymishalun; portti sulkeutui hiljaa — ja Karl August seisoi karkoitettuna Edenistä.
IX.
— Miten pikku tyttöseni tänä iltana jaksaa, — onko hän niin reipas, että saatamme tehdä pienen kävelyretken? — kysyi ylijahtimestari astuessaan Alman huoneeseen.
— Minähän voin erinomaisesti, isä, — vastasi Alma. — Ja olenhan makuulla ainoastaan sen vuoksi, että sinä käskit minun levätä!
— Eikä isä käske mitään muuta kuin minkä hänen viisautensa hyväksyy. Vuoteesta ei nousta äkkiä aamulla, kun illalla on juonut pari kuppia juhannuskukka-teetä, — sellaista on kartettava, jos tahtoo säilyttää terveytensä ja poskiensa ruusut.
— No, nyt saan siis nousta ylös, isä-kulta? Minun on ihan ikävä Kultakäpälää — (tämä oli Alman pikku vuohen nimi) — ja olenpa varma, että sekin on ikävissään, kun ei ole nähnyt minua eilisestä saakka.
— On toinenkin, joka sinua kaipaa, nimittäin kunnon majurimme täällä. Niin, ja tosiaankin, olin vähällä unohtaa sanoa, että vieras, joka auttoi sinut raunioista, on myöskin ollut päivällisellä.
— Eihän — lasket leikkiä, isä?
— Miksi niin? Lähetin hänelle eilis-iltana kirjelipun ja kutsuin hänet yksinkertaiselle päivälliselle.
— Onko hän vielä täällä?