Mutta silloin luotsivanhin kavahti pystyyn, pudisti paksun mustan hiustupsun otsaltaan ja huudahti syvällä äänellä: — Mikä villitys! Tiedän kyllä, että kirjoihin on siten painettu, mutta ne valehtelevat sen kuten paljon muutakin! Hyvää yötä, herra! Sen, joka tulee Vetterille, pitää tulla uskossa eikä esittää kaikenlaisia rikkiviisaita hairahduksia, muutoin hän aivan hyvin saattaa olla tulematta, sillä usko, kuten Kristus on itse meille opettanut, tuottaa maailmaan kaiken ilon.
Hän nyökkäsi lyhyeen, pisti päähänsä lakin, joka kaiken aikaa oli ollut maassa, ja poistui.
Mutta Karl August kiiruhti jälkeen ja lyöden ukkoa olkapäälle sanoi: — Odotappa, ystäväni — ei kiirettä! Sano minulle ennen eroamme, oletko varma siitä, että usko vaikuttaa niin paljon onnen saavuttamiseen tässä maailmassa?
— Tietysti, senhän herra tuntee kristinopistaan! josta äsken mainitsin, — vastasi ukko ja katsoi Karl Augustiin, kasvoissaan lempeämpi ilme. — Usko, ajatelkaapa sitä, on Luojan paras lahja: se mitä minä kaikesta sielustani uskon ja tahdon, toteutuu myöskin, sillä tahto yhtyy uskoon, jollei molemmilla ole syntinen tarkoitus.
— Oletko itse kokenut, mitä kaikkea usko vaikuttaa, kun sillä on hyvä tarkoitus?
— Olen montakin kertaa, mutta kerran aivan varmasti! Minä uskoin, että eräs herttainen nainen, jonka puolesta — no, se on kai samantekevää, rakkaus lienee sama ylhäisessä kuin alhaisessakin — jonka puolesta olisin tahtonut antaa sydänvereni… Uskoin, sanoin minä, että ainoastaan katsomalla häneen voittaisin vastalahjaksi hänen sydämensä. Mutta koskaan ei olisi saattanut ajatella suurempaa ylimielisyyttä: hän oli rikas ja kaunis, ja minä olin köyhä ja ruma. No, joka ilta hänen saapuessaan rantaan kohdistin katseeni häneen, kunnes hän kiinnitti huomionsa minuun. Kun olin päässyt siihen asti, kävi kaikki kuin itsestään, minä katselin häntä, ja lopuksi hän antoi myöntävän vastauksen. Sitten en nähnyt paljoa pitkään aikaan, sillä onnellisten ei tarvitse nähdä. Mutta minä matkustin maailmalle hakeakseni kultaa meriltä, ja palasin taskut täynnä. Vierailla mailla minulla ei ollut varoja tuhlata penniäkään, ainoastaan sen vuoksi, että saisin säästää rahat kotiin ja laskea ne hänen eteensä, jotta hän näkisi, mitä saatoin tehdä sen hyväksi, jota rakastin!
Tässä ukko pysähtyi ja keskeytti hieman kertomustaan.
— Tultuani kotiin ei sydämeni valittua enää ollut olemassa. Isä oli koettanut pakottaa häntä antamaan toiselle sen uskollisuuden, jonka hän oli luvannut minulle… mutta tyttöpä pelasti sen. Eräänä sunnuntaiaamuna hän katosi, senjälkeen kun he viimeksi olivat nähneet hänet Storlycken niityn rannalla. Vetterin vesi virtaa kirkkaana ja houkuttelevana suruiselle mielelle. Hän uskoi, että me tapaamme jälleen ja että minä en koskaan rakasta toista; ja niin hän läksi asumaan vedenneidon palatseihin, kunnes minä ylösnousemuksessa olen valmis hänen seuralaisekseen. No, näettekös, herra, kun minä sitten olin kuljeksinut ja tuuminut, menisinkö hänen perässään, sai usko minussa vallan jälleen. "Jos sen teet", sanoi se, "niin ette tapaa toisianne taivaanvaltakunnassa!…" Läksinpä sitten jälleen merille, missä antauduin luotsinammattiin. Monta alusta saatan sanoa pelastaneeni, ja monesti olen pannut henkeni alttiiksi. Mutta uurrettuani ja puurrettuani, kunnes minulla ei enää ollut yhtään voimia jälellä, vaan itsekseni saatoin ajatella: loppu kyllä rupeaa lähenemään, muutin jälleen tänne ja rakensin pienen tuvan, jonka nyt omistan, ja asun siinä iloisena uskoen, että me pian jälleen tapaamme.
— Kiitos kertomuksestasi! — sanoi Karl August osaaottavaisena. — Se on tehnyt oikein hyvää sydämelleni.
— Niin, juuri sen vuoksi, että huomasin teillä olevan sydäntä, hyvä herra, puhuin siitä mitä en suinkaan lorua kenelle hyvänsä… Mutta nyt olemme luotsivanhuksen tuvan ovella. Astukaa sisään, herra, jollette halveksi!