Karl August ei suinkaan halveksinut. Mutta jos majan ulkopuoli jo oli köyhyyden ja kieltäymyksen esikuva, niin sisäpuoli todisti sitä vieläkin selvemmin: ainoastaan olkikupo lavalla, karkeatekoinen pöytä ja rahi ynnä muutamia seinällä riippuvia työkaluja — siinä koko sisustus.
— Ja tämä riittää sinulle? — kysyi Karl August istuutuen rahille.
— Aivan hyvin, herra. Vetter antaa minulle kalaa ja juotavaa. Päivärahat, ryhdyttyäni rakentamaan veneitä, tuottavat minulle myöskin talvileivän.
— Entä vaatteet?
— Vaatteet, — sanoi luotsivanhin, viitaten paikattuun takkiinsa, — tässä on kesäpukuni. Ja tässä — hän viittasi vielä kuluneempaan karvanuttuunsa, — tässä on minun talviystäväni! Se kestää kyllä minun aikani, sillä ihmiset täällä eivät ole ilkeitä, naiset antavat minulle paikkatilkkuja ja lankaa, ja niin kauan kuin minulla on paikka paikan päällä, ei takki koskaan mene hajalle.
— Mutta, — lisäsi Karl August, — mainitsit nuorena koonneesi matkoilla kultaa; mihin olet kaiken sen hukannut?
— Jokaisella, hyvä herra, — sanoi ukko rypistäen tuuheita kulmakarvojaan, — on salaisuutensa, ja minullakin on omani — älkäämme puhuko kullasta.
— Herätät ihmettelyäni! Ja hyvin mielelläni kuulisin, mitä olet sillä tehnyt — äänesi sanoo minulle, ettet ole sitä käyttänyt tavalliseen tapaan.
— Kenties en, ja kenties minä juuri sen vuoksi ikäänkuin hieman häpeisin kertoa, miten asianlaita on. Monet asiat, joita toinen ei käsitä, ovat toiselle selviä. Älkäämme enää puhuko siitä!
Mutta Karl August ei päässyt irti tästä aiheesta, ja vihdoin ukko sanoi: