— No, olkoon menneeksi… Olin saanut äidiltäni uskon, joka varmaankin on synnillinen, koska se on tuottanut minulle suurta piinaa, ja se oli usko, ettei päiviensä päättäjä koskaan tuli autuaaksi. No, herra, kun minä sitten aikani olin mietiskellyt, miten kauheaa kerran tulisi minulle ja sydämeni valitulle, jos me ikuisesti erkanisimme toisistamme, niin mieleeni muistui, että katolisissa maissa olin kuullut ja nähnyt luettavan sielumessuja, joiden piti auttaa vainajia autuuteen. En juuri uskonut lukemisen sitä vaikuttavan, mutta ajattelin: Luoja kyllä tietää, miksi sen teet, ja Hän katsoo tarkoitukseen, tapahtukoon se katolisessa tahi kristityssä maassa. Läksinpä, kuten sanottu, jälleen merille, ja ensimäisessä katolisessa kirkossa, johon saavuin, puhuin papille, että hän lukisi ja rukoilisi niin paljon edestä kuin aarteestani riitti. Hän lupasi tehdä sen ja sanoi minulle, että siinä oli kylliksi, olipa se, jonka puolesta annoin kullan, tehnyt miten suuren synnin hyvänsä. Sydän keventyneenä jatkoin matkaani: tunsin näet, että oli olemassa Yksi, joka näki, miten olin tehnyt itseni köyhäksi, pelastaakseni hänen sielunsa.
Sanaakaan virkkamatta, mutta silmissään katse, joka sanoja paremmin ilmaisi, että hän täydellisesti oli käsittänyt vanhuksen tunteen, puristi Karl August hänen kättänsä.
Hiljaa he jälleen molemmin menivät pienen tuvan edessä kohoavalle mäelle.
Siinä oli vanha tammi, ja luotsivanhus sanoi latvaan viitaten: — Tässä asuu minun ainoa seurani, joka minulla on ollut monet vuodet!
Karl August kohotti kysyväisenä katseensa. Latvassa oli tavattoman suuri linnunpesä.
— Merikotkapari, — kertoi vanhus, — on rakentanut sinne pesänsä. Linnut ovat toisten kauhu, minun iloni. Milloin minulla on joku liika ruuanmuru, annan siitä niillekin.
Poistuessaan Karl August koetti pistää muutamia riksejä ukon taskuun; mutta hän otti ne käteensä ja sanoi vakuuttavasti, antaessaan rahat takaisin: — Mitä niillä tekisin? En tahdo parempaa; olen näet vieläkin siinä uskossa, että mitä enemmän täällä kieltäydyn, sitä varmempi saatan olla siitä, että tapaan rakkaani siellä, missä meillä kaikilla on hyvä olla… Mutta hyvää yötä nyt, nuori herra… Kiitos seurasta — vanhuksella ei ole pitkään aikaan ollut sellaista rauhaa!
Ihastunein mielin Karl August palasi kotiinsa Hevossaaresta. Hänestä tuntui kuin keskustelu vanhan luotsin keralla olisi vahvistanut hänen omia voimiaan ja uskoaan. Ja se teki, että hän vakaasti päätti oleskella Ombergin seuduilla, kunnes näkisi Alman ja saisi puhua hänen kanssaan — täytyipä hänen olla siellä vaikka vuosi ja vuorokausi.
XI.
Rauhoittaakseen ylijahtimestaria, joka pelkäsi Karl Augustin käyvän hänelle vaaralliseksi, muutti nuori mies mainitun viikon jälkeen päätöksensä siten, että matkustaisi pois vähäksi aikaa.