Hän oli kuitenkin toivonut, että hän näiden kuuden päivän mittaan saisi jonkun tilaisuuden tavata Almaa. Mutta vedenneito ei ollut suinkaan suotta muuttanut linnaansa ja palatsiansa: oli noussut ankara myrsky sateineen ja usvineen, ja sitä kesti kokonaisen viikon. Ja sellaisissa oloissa oli jotenkin luonnollista, ettei mikään sattuma tahtonut ojentaa Karl Augustille auttavaa kättänsä.
Samana aamuna, jona Karl Augustin piti matkustaa, teki hän kävelyretken vuorelle vielä kerran tavatakseen uutta ystäväänsä luotsivanhinta, jota edellisenä päivänä ei ollut näkynyt veneenrakennuspaikalla.
Sade ja myrsky olivat kokonaan lakanneet, mutta taivas oli vielä usvan peitossa, ja kummallisia pilvihahmoja liiteli sinne ja tänne puunlatvojen yläpuolella.
Karl August kulki mietteissään huomaamatta läheneviä askelia ennenkuin luotsivanhuksen kumea ääni lausui hänelle tervehdykseksi: — Jumalan rauha, nuori herra!
— Tulin sanomaan sinulle hyvästi! — virkkoi Karl August. — Miksi et ollut eilen venerakennuksella — olitko sairas?
— En, mutta minulla oli ansiota toisaalla. Ylijahtimestari käski minut luokseen; hänellä oli pikku työ, jonka hän arveli minun kenties tekevän yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.
— Ja mikä se oli? — kysyi Karl August, jonka mieltä kiinnitti vähäisinkin siltä taholta kuuluva tieto.
— Eipä muuta kuin että Alma neiti tahtoi itselleen tänne pikku majan, jossa hän saattaisi huvikseen istuskella ja katsella järvelle; ja sitten hän itse oli pyytänyt — me näet olemme vähän niinkuin ystävykset — että minä saisin auttaa häntä.
— Vai niin, — sanoi Karl August ja pakottautui näyttämään ainoastaan kohtalaisesti asiaan kiintyneeltä, — olet siis hyvissä kirjoissa ylijahtimestarin tyttären kanssa?
— Niin, kehumatta sanoen, hän pitää minusta: häntä ei pelota olla ukko-rähjän seurana, ja monasti hän on tullut mökkiini ruokalaukku esiliinassaan. Eilen hän istui varmaankin pari tuntia luonani.