— Pari tuntia, ja eilen — eilen! — Ah, miten Karl Augustia kiusasikaan, ettei hän juuri eilen ollut tullut lähteneeksi ukon luokse! Keskustelun kestäessä hän kyllä koetti saada ääneensä suuremman tasaisuuden, mutta ukko oli kyllä ymmärtänyt, mitä syytä sillä, joka jo oli moneen kertaan nähnyt Ombergin puolelta ja toiselta, oli viipyä vielä niin kauan.
— Milloin herra matkustaa takaisin Vetterin yli? — kysyi vanhus.
— Olen aikonut lähteä tänään Visingsöhön, mutta näyttää siltä kuin usva ei alkaisi hälvetä.
Luotsivanhus myhähti. — Usva ei kyllä tee mitään haittaa, — sanoi hän, — se haihtuu pian aamupäivällä. Mutta jollei ukko erehdy suunnasta, niin ei herra ole vielä toimittanut kaikkia asioitansa.
— Asioitani! — virkahti Karl August punastuen. — Minulla ei ole täällä mitään muuta asiaa kuin katsella seutua.
— No, miten herra tahtoo! En voi moittia sitä halua, vaikkakin arvelen, että haluatte nähdä jotain muutakin, mikä kenties ei ole juuri niin helppoa ilman väylälle ohjaavaa hyvää luotsia… Mutta taidan viipyä liian kauan! Jos tahdotte nähdä työni, hyvä herra, niin kääntykää oikealle — ja tultuanne kukkulalle kenties saatte päivän keretessä nähdä kauniin näyn, jollei usva tule nykyistään sankemmaksi.
Hämmästyksissään siitä, että huomasi salaisuutensa jo tulleen toisen tietoon, ei Karl August pidättänyt vanhusta. Mutta vasta sitten, kun paikattu nuttu oli kadonnut pyökkilehtoon, jatkoi hän matkaansa kulkien ukon osoittamaan suuntaan.
Noustuaan mäen puoliväliin Karl August pysähtyi nojautuen tammen runkoon. Hän käytti muutamia hetkiä harkintaan ja koetti selvittää itselleen, mikä halu häntä vei eteenpäin. Oliko se todellakin rakkautta? Saattoiko hän pohjaltaan rakastaa naista, jota hän oli nähnyt vain kaksi kertaa ja puhutellut ainoastaan kerran? Tähän kysymykseen voi ainoastaan hänen oma sydämensä antaa vastauksen; ja vastaus oli sellainen, että hän vieläkin nopeammin kiiruhti eteenpäin. Pian hän saapui sille paikalle, missä puut alkoivat harventua, ja näki jo melkoisen matkan päässä kivistä, oksista ja kaarnoista rakennetun pikku luolan.
Tässä merkillisessä huvimajassa oli pitkin seiniä matala turvepenkki, josta vuoriharjanteen laskeutuneelta kohdalta näki vapaasti Vetterille; pari purjevenettä juuri viilsi sen kelmeätä pintaa.
Karl August istuutui penkille, — samalle penkille, jolla Alma kenties levähtäisi tunnin, parin kuluttua. Hänelle pisti äkkiä päähän kaunistaa Alman koti tuoreilla lehvillä ja kukilla ja päällystää rosoinen lattia pehmeällä sammaleella.