Päätös pantiin toimeen. Mutta vielä ei hän ollut ehtinyt asettaa paikoilleen viimeistä sammaltukkoa, kun heikko huudahdus osui hänen korviinsa. Äkkiä hän nousi ja näki vieressään Alman, iloa säteilevä ilme nuorteilla kasvoillaan. Hän piti nauhasta kiinni Kultakäpälää, joka polki jalkaansa ja pärskytteli hienoilla sieraimillaan; eläin ei tahtonut perehtyä vieraaseen.
— Pyydän anteeksi, — änkytti Karl August, — olin todellakin varsin rohkea. Sain — sain sattumalta nähdä… en tiennyt…
— Miksi olisitte ollut rohkea? — sanoi Alma toipuen siitä hämmästyksestään, että näki jälleen vieraan, jonka luuli aikoja sitten matkustaneen takaisin järven toiselle puolelle.
— Koska tiesin, — vastasi Karl August, nolona silittäen Kultakäpälän selkää, — että pikku luola kuului henkilölle, joka kenties ei pitänyt tällaisesta tuntemattoman ottamasta vapaudesta.
— Miksi sanotte tuntemattoman? — lausui Alma hiljaisemmalla äänellä. — Herra ruukinpatruunaa ei voine pitää vieraana se… mutta ei kai tarvita mitään vakuutuksia siitä, että minä en voi tahi en tahdo unohtaa Alvastran ukkosilmaa!
Itsessään ujon Alman olisi ollut mahdotonta lausua kaikkea tätä, jollei hänen isänsä esiintyminen vierasta kohtaan olisi saanut häntä vakuutetuksi siitä, että hänen velvollisuutensa oli hyvittää se, mitä isä oli rikkonut. Kuitenkaan ei Alma ollut ehtinyt lopettaa puhettaan ennenkuin veri kohosi korkealle hänen poskilleen.
Karl August kuuli ihastuksella jokaisen sanan. — Ja minulle, — sanoi hän, — on noilla raunioilla, joilla olen käynyt sen jälkeen joka päivä, pyhempi merkitys: ne säilyttävät minulle häipymättömän muiston — olen täällä elänyt käännekohdan, joka vaikuttaa koko elämääni.
Alma seisoi sanattomana: hän ei edes tiennyt, että hänen pieni jalkansa sysäsi syrjään kaunista sammalkerrosta, jota toinen juuri oli asetellut. Mutta hän lykkäsi sen nopeasti paikoilleen, kun nuori mies osoittaen sammaleeseen lausui: — Kas vain, sehän revittiin, ennenkuin edes oli ehtinyt juurtua — se ei ole mikään kadehdittava enne!
— Ah, anteeksi! — Ja ennenkuin ajatteli mitä teki, miten suuri tahi pieni merkitys sillä saattoi olla, oli Alma kumartunut maahan ja kädellään asettanut sotketun sammalen paikoilleen.
Tämä näky, joka Karl Augustille merkitsi heräävän tunteen viatonta tiedottomuutta, sai hänen kasvonsa, samoin kuin hänen sielunsa ja sydämensäkin leimahtamaan. Mutta kaukana siitä, että olisi tahtonut lisätä hämiä, jota tyttö ilmaisi kääntyessään luolan suulle, kiiruhti Karl August äänellä, jolle hän antoi kaiken mahdollisen tyyneyden ja tasaisuuden, kertomaan pikku jutun toisensa jälkeen, kunnes lähes tunti oli kulunut, ja Alma kelloa katsoen lausui, että oli pian isän aamiaisen aika, jolloin hän ei saanut olla poissa.