Karl August nousi jättäen hänelle tien vapaaksi. — Saanko, jos tapaan vanhan luotsin, sanoa hänelle, että luola on saavuttanut valtiattarensa suosion?
— Ah, miten hauskaa — tunteeko ruukinpatruuna mökissään asuvan luotsivanhuksen? Pidän hänestä hyvin paljon, kuulen niin mielelläni hänen kertovan meriseikkailuistaan ja sydämensä valitusta!
— Niin, minäkin olen saanut osani hänen surustaan ja hurskaasta taikauskostaan. Mutta sellainen rakkauden tulee olla: vahva uskossa ja uskollinen kuolemassa!
Hieno puna oli Alman vastaus, kun hän ojensi kätensä tarttuakseen Kultakäpälän talutusnuoraan, joka hetkisen oli ollut Karl Augustin kädessä.
Hän seurasi tyttöä mäkeä alas; sitte molemmat pysähtyivät, ikäänkuin hiljaisesti sopineina, että tässä erottaisiin.
— Saan toivottaa onnellista matkaa, jollemme enää… Tyttö päätti lauseen hieman kumartamalla.
— Se ei ollut minun ajatukseni! — vastasi Karl August ja katsoi häneen merkitsevästi. — Mutta jos näihin sanoihin sisältyisi toivomus, niin silloin lähden Ombergista jo tänään!
Alma ei rohjennut antaa selvästi kehoittavaa vastausta. — Miten, — lausui hän astuessaan pari askelta eteenpäin, — miten olisin tullut sellaista toivoneeksi! Minä… minä en ajatellut mitään.
Karl August kumarsi ääneti. Ja epävarmana, oliko toinen loukkaantunut siitä, mitä hän oli sanonut, niin että hän tosiaankin näki vieraan viimeisen kerran, Alma kääntyi vielä kerran takaisin, nähdäkseen katseliko nuori mies häntä. Hienosti hymyillen hän vastasi Karl Augustin uuteen jäähyväistervehdykseen ja täysin tyytyväisenä näkemäänsä riensi kilpaa Kultakäpälän kanssa pyökkilehdon läpi.
— Mikä viehättävä olento! Millainen viaton lapsenmieli! — ihaili ääni
Karl Augustin sydämessä.