Ylijahtimestari oli tehnyt matkansa, mutta aivan turhaan, mikäli sen tarkoituksena oli saada majuri itse kirjoittamaan tytölle. — Ei, veli, — oli tuo suoraluontoinen mies vastannut, — hän tietää kyllä, millainen minä olen, minun tarvitsemattani asettaa omia pikku ansioitani hänen silmiensä eteen, — Ja jos hän tahtoo tehdä minut onnelliseksi sekä sydämellä että kädellä, niin hän kyllä tekee sen ilman kirjettäkin.

Suuttuneena ja mutisten jotakin tyhmyydestä ja naistuttavuuksien puutteesta, ylijahtimestari lähti paluumatkalle, pyytäen majuria saapumaan neljäntoista päivän kuluttua.

Koko tällä ajalla Alma ei kuullut sanallakaan puhuttavan majurin kosinnasta, jonka vuoksi hän pian alkoi uskoa, että isä kenties, kun oli kysymys hänen vastaisesta onnestaan, oli luopunut omasta tahdostaan — ja yhä raikkaampina kukoistivat nyt ilon ruusut hänen poskillaan. Sillä Almalla oli vielä toinen autuuden lähde, jonka hän kuitenkin huolellisesti kätki omaan rintaansa; hän oli näet monta kertaa — luonnollisesti aina sattumalta — nähnyt jälleen vieraan, eikä hän enää saattanut epäillä, joskaan siitä ei ollut tullut mitään varmaa sanotuksi, että vieras pysytteli paikkakunnalla yksinomaan hänen tähtensä.

Usein hän kuitenkin koki ennen tuntematonta tuskaa, pieniä tunnonvaivoja sen johdosta, että hänellä oli isältä salattavaa. Oli kyllä totta, ettei hän koskaan ollut sopinut nuoren herra Kemnerin kanssa näistä tapaamisista, mutta yhtä totta oli sekin, ettei hän koskaan niitä karttanut, vaikkei se olisi ollut erittäin vaikeaa, jos hän olisi rajoittanut kävelyretkensä puistoon tai virkatalon lähimpiin seutuihin. Mutta jollei hän pariin päivään ollut kulkenut kauemmaksi, niin kolmantena päivänä hän ei saanut pikku jalkaa enää ollenkaan tottelemaan: se oli saanut vastustamattoman halun käydä katsomassa luolaa, Yhtätoista pyökkiä, Stocklycken niittyä ja muutamia muita kaukaisia paikkoja, jolloin kohtalo aina satutti niin, että hän — tyttö oli jo ajatuksissaan ruvennut vaihtamaan hänen nimeänsä paljonmerkitsevään "hän"-sanaan, sattui tulemaan samaan aikaan.

"Mutta jos isä jonakuna päivänä sattuisi" — Alma häpesi lausua itsekseen: "yllättämään minut": hän muutti — "huomaamaan, että minä noin vaan, sille mitään mahtamatta, tapaan jonkun kävelyilläni! Suuttuisikohan hän kovin?" Ja joka kerta kun hän teki itselleen tämän kysymyksen, ilmaisi hänen kiivaasti sykkivä sydämensä, että niin oli tapahtuva… He puhuivat kuitenkin viattomista asioista. Vieras kertoi kodistaan, äidistään, tähänastisesta onnettomasta haaveilustaan, joka tuotti surua toimeliaalle isälle, ja miten hän vihdoin oli päättänyt matkustaa löytääkseen jonkun parantavan yrtin. Oli onnellista, että hän silloin ajatteli Ombergia. Tyttöhän varmaankin kernaasti auttoi häntä.

* * * * *

— Oletko kuullut, miten harakat tänään katolla nauravat? — kysyi
Neta-täti eräänä aamuna astuessaan Alman luo.

— En, ja mitä se merkitsisi? — vastasi Alma, joka silmättyään kelloon alkoi joutuisasti pukeutua.

— Merkitsisikö, rakas lapsi? — toisti Neta-täti ja otti niin runsaan hyppysellisen nuuskaa rasiastansa, että enemmät puolet ripisi äsken silitetylle esiliinalle. — Mitäpä muuta kuin vieraita tahi uutisia! Jos ne nauravat ainoastaan yhden ainoan aamun, niin tulee vieraita, mutta jos ne nauravat kolmena peräkkäin, niin se merkitsee jotakin tärkeää uutista.

— Rakas täti, mitä se saattaisi olla?