— Ymmärrät kai, etten minä ole kaikkitietävä, mutta arvata saatan kuitenkin hätätilassa, kun saan ensin säikeen päästä hieman kiinni.
— Ja onko tädillä nyt sellainen säie?
— Miltä kannalta asian ottaa — oletko kuullut, että meillä on sunnuntaina suuret kekkerit, oikein suuret kekkerit soittoineen ja tansseineen?
— Soittoineen ja tansseineen? — toisti Alma hämmästyksissään.
— No miksi siitä näytät niin armolliselta? Oletko unohtanut, että muuan pikku neito silloin odottaa kaunista seppelettä?
— Tiedän kyllä, että sunnuntaina on minun syntymäpäiväni; mutta sitä ei ole koskaan ennen sillä tavalla juhlittu.
— Kerta ensimäinen. Sinä täytät kahdeksantoista vuotta — kenties isä tahtoo, että juhla saa kaksinkertaisen merkityksen!
Tähän viittaukseen Alma ei uskaltanut vastata sanaakaan. Hänen päätään huimasi, valtimo löi kuumeisesti. Sunnuntaihin oli ainoastaan kolme päivää: ja juuri niinä päivinä hänellä oli tapana "kävellä puutarhassa". Nämä kävelyretket sattuivat säännöllisesti joka kolmanneksi tai neljänneksi päiväksi, niin että hän, jos olisi muuttanut järjestystä ja tänään mennyt vuorelle, ei olisi tavannut ketään.
Ja miksi Alman mielessä liihoitteli tuo toivo, että hän juuri ennen sunnuntaita saisi tavata nuorta kasvientutkijaa? Niin — koska hän — tämä ei ollut kuitenkaan vielä aivan selvää — sitä ennen mahdollisesti lausuisi jotakin, johon oli annettava vastaus, tahi ainakin puolittaisen ajatuksen siihen suuntaan. Ja se oli suojeleva hänet kaikesta pahasta, mitä sunnuntaina saattoi tapahtua, jotavastoin, jos mitään, yhtään mitään ei tapahtuisi, jos hän ei tapaisi ketään, niin hän kenties ei hirviäisi asettua isän tahtoa vastaan…
Alma tuli alas, suuteli isää kädelle ja kaatoi hänelle kahvia. Mutta viimeksimainittu tehtävä ei onnistunut ollenkaan yhtä vakavasti kuin tavallisesti.