— Miksi kätesi vapisee? — kysyi ylijahtimestari ottaen piipun suustansa ja katsellen vakavasti tyttöä.
— En minä vapise, isä! — änkytti Alma, mutta sitten hän tosiaankin vapisi niin rajusti, että pannun sisällyksestä läikähti kupin yli lumivalkoiselle liinalle. — Anteeksi, isä!
Ylijahtimestari yskähti, tarttui jälleen piippuunsa ja puhalteli kiemurtelevia savupilviä ulos ikkunasta.
Alma vaikeni kaataen muutamia pisaroita omaan kuppiinsa, mutta kasteltava korppu sai juoda kaiken kahvin; Alma vei ainoastaan kupin huulilleen.
— Sepä merkillistä kahvinjuontia, — sanoi ylijahtimestari harvinaisen pitkän vaitiolon jälkeen, ja "sepä" lausuttiin terävällä äänenpainolla.
Almalla ei ollut vastausta valmiina: hän katsoi nolona kuppiin ja loi jälleen aran katseen isäänsä.
— Etkö ole nukkunut hyvin yöllä?
— Olen, isä.
— No, olemmeko kuunnelleet jotakuta aamupöllöä — onko neitsyt lohikäärme tänään tehnyt kierroksensa tyttökammioon?
— Neta-täti — niin, isä, hän oli luonani aamulla!