Alma uskalsi tuskin hengittää. Mutta pieni kirjelippu tiviisti käteensä puristettuna hän kuunteli isänsä vastausta, päättäen ainoastaan suurimmassa hätätilassa sekaantua taisteluun.
Hetkisen ylijahtimestari tuntui harkitsevan. Senjälkeen hän sanoi, rypistäen kokoon tuuheat kulmakarvansa niin tuimasti, että Alman täytyi luoda katseensa toisaalle: — Toteutukoon tahtosi, majuri, ja vasta kuukauden kuluttua palaamme asiaan! Mutta silloin, jos veli haluaa, odotan veljeä aamulla… Päivä on perjantai — niinmuodoin sovelias sen asian suorittamiselle, jonka olin tahtonut toteuttaa ylihuomenna. Veljellä ei kai ole mitään sitä vastaan?
— Saavun kenties aikaisemmin! — sanoi majuri, joka arveli vähittäin valmistamista jyrkkää iskua paremmaksi.
— Ei, ei, minulla on myöskin tahtoni: me lykkäämme, kuten veli on pyytänyt — eikä nyt hiiskaustakaan asiasta ennen määräämääni päivää! — Näin sanoen ylijahtimestari nosti lakkiaan keveästi kumartaen ja katosi puistoon.
— Ja sinä päivänä, — huokasi Alma, — olisi kaiketikin parempi olla maan alla kuin päällä — sitä syntymäpäivää en varmaankaan ole koskaan unohtava!
— Luota minuun, lapseni! — sanoi majuri, ja hänen äänessään oli vanha isällinen sävy. — Kun olet saanut tämän neuvon minulta, niin pääset ainakin vapaaksi, maksoipa viimeisestä toivosta erkaneminen mitä hyvänsä.
Heidän palattuaan kotiinsa Alma, jonka kättä pieni kirjelippu poltti, kiiruhti kamarinsa rauhassa avaamaan ja lukemaan sen. Ja Karl August kirjoitti:
"Levottomuus, lemmittyni, on vetänyt minut tänne kuukautta liian varhain. Mutta älä pelkää: aion asettua Hjo'hon ja ainoastaan silloin tällöin muutamiksi tunneiksi matkata toiselle puolelle, voidakseni liihoitella sinun lähistössäsi. Oi, suloinen Almani, millä rajattomalla kärsimättömyydellä laskenkaan päivät! Mitä hyvänsä isäsi tehnee ja sanoneekin, niin sinä joka tapauksessa pääset vapaaksi tuosta vihatusta siteestä, joka kokonaisen vuoden on meitä eroittanut! En uskalla sanoa enempää. Sinun pitää suostua erääseen rukoukseeni: tule tänä- tai huomis-iltana Alvastran raunioille — odotan sinua. Jos kieltäydyt, niin en tiedä mitä saattaisin tehdä — en voi elää, jollen saa nähdä sinua!
Sinun K.A."
Alman posket hehkuivat kuin tulessa. Häntä kauhistutti rakastettunsa rohkea ehdotus: salainen tapaaminen — entä jos hänen isänsä saisi sen tietää! Mutta toiselta puolen, mitä Karl August muutoin tekisi? Tulisi tänne kotiin ja kenties sitten aiheuttaisi liian aikaisen ratkaisun, jota isän tekemänä ei kenties koskaan saattaisi peruuttaa! Ujous kielsi häntä menemästä luotsivanhuksen luo ja lähettämästä kirjelippua hänen mukanaan; ukko luuli hänen olevan kihloissa majurin kanssa, ja mitä hän silloin ajattelisikaan, sanoisikaan — luultavasti kieltäytyisi! Niinpä… Tässä Alman ajatukset harhailivat kauheassa sekamelskassa; mutta tuloksena oli kuitenkin, että hän päätti mennä kohtaamaan rakastettuansa hetkiseksi, ainoastaan voidakseen silloin käyttää vaikutusvaltaansa ja saadakseen kärsimättömän miehen heti lähtemään Ombergista.