Ruukinpatruuna tähysteli turhaan postilaukustaan luvattua ensimäistä kirjettä ja purki sitten aina rajuilmat vaimolleen. Agneta-rouva elähdytti mieltänsä yksinäisyydessään puhdistamalla pojan huonetta ja harjaamalla rakkaita linnunkuvia, jotka kaikessa tuttavuudessa seurustelivat muutamien todelliseen lintusukuun kuuluvien täytettyjen kuuluisuuksien vieressä, seinällä Karl Augustin sohvaa vastapäätä olevien metsästysaseiden yläpuolella ja sivussa.
Patruunattarella ei ollut koskaan tapana valittaa kovaa kohtaloaan, sillä hän, mikäli itse sanoi, oli saanut sen kokemuksen, että naiset ilmeisesti olivat luodut vahinkoja eivätkä vahingot naisia varten. Tämän johtopäätöksensä sekä lisäksi levollisen ja ymmärtäväisen mielenlaatunsa vuoksi ei Agneta-rouvalle luonnollisesti koskaan pälkähtänyt päähän ääneen huokailla Karl Augustin vaitiolon johdosta tahi antaa aviomiehen rahtuakaan huomata tuntemaansa rauhattomuutta. Miehen raivotessa hän oli ääneti, ja tämän ollessa vaiti hän taas hyräili pientä laulunpätkää, jota oli laulanut ensimäisessä nuoruudessaan siihen suloiseen aikaan, jolloin sininen kosinta-hännystakki näki päivänvalonsa ja sittemmin saavutti niin suuren menestyksen. Tämä laulunpätkä lämmitti ja innostutti ukon sydämen siinä määrin, että hän eukon laulaessa hymyili ja sanoi usein:
— Alappa uudestaan, Agneta!
— Alappa uudestaan, — nyökäytti hän eräänä päivänä sohvan kulmasta, kun
Agneta-rouva sukankudoksen ääressä viritti säkeistön laulusta:
"Nään silmistäsi sun
toist' että rakastat…"
Mutta maantieltä kuuluva kärryjen ratina tiesi postilaukun tuloa, ja silloin laulu lakkasi.
Ruukinpatruuna nousi ja sanoi ponnekkaasti: — Nyt on lähes kolme viikkoa kulunut — tänään, Herran nimessä, täytyy tulla kirje.
Ja kirje tulikin.
— Luetko ääneen? — kysyi vaimo ja näytti niin levolliselta kuin suinkin se voi näyttää, joka on tottunut hillitsemään tunteitaan.
— Miten tahdot, eukkoseni… Paksuudesta päättäen se tuntuu olevan varsin sisältörikas. Kunpa se nyt vain sisältäisi jotakin järkevää, joka olisi lukemisen arvoista!